Legendaariset hevoset vol. 1: Jäähevonen

Kaikki luvut samassa paikassa lukemisen helpottamiseksi.

Kääntäjille kiitos: Cinnamber (esipuhe, kappaleet 1, 2 & 4-16), Talvetar (puuttuvat kappaleet esipuheesta), amoureuse (kappaleen 3 alku), Rebeca (kappaleen 3 loppu)

17.2.-18 Kirjoitusvirheitä kuten joitain käännösvirheitä korjailtu.

Esipuhe (Cinnamber & Talvetar)

Sinä päivänä kun Aleksanteri Suuri, silloin vain kahdentoista vanha, haastoi ja kesytti orin Bukefalos, tiesin että kohtalo veisi hänet kohti hyvin erityistä tulevaisuutta. Mutta sitä en vielä silloin tietänyt, että meidän kohtalomme sotkeutuisivat toisiinsa ikuisuudeksi.

Etsin rotevaa ja lannistumatonta hevosta taisteluun, ja tiesin että kaupustelija Thessaliasta oli tulossa Philip II:n, Makedonian kuninkaan, hoviin esittääkseen hänelle hänen hienoimpia hevosiaan. Välittömästi kiinnitin huomioni mykistävään mustaan oriin, jonka silmät loistivat kunniasta, joka oli yhtä tulinen kuin voimakaskin, joka ei sallisi kenenkään lähestyvän itseään.

"Tahdon tuon!" Aleksanteri huudahti ylimielisesti.

"Sinä saat sen jos pystyt kesyttämään sen, poikani", sanoi kuningas Philip virnistäen.

Vaistonvaraisesti poika ymmärsi, että ratsu ei pelännyt mitään muuta kuin omaa varjoaan. Yhdellä atleettisella loikalla hän hyppäsi sen selkään, ja peräänantamattomien tahtojen kiivaan taiston jälkeen hän pystyi kääntämään ratsun kohti aurinkoa, tyynnyttäen pedon. Bukefalos oli yksi niistä hevosista jotka tottelisivat elämänsä aikana vain yhtä mestaria, ja tiesin että hevonen tulisi olemaan lojaali ratsastajalleen ikuisuuden. Kuningas Philip virkkoi muutaman enteellisen sanan: "Makedonia ei ole tarpeeksi tyydyttämään nälkääsi; sinun täytyy valloittaa koko maailma!"

Kun kuningas Filippos kuoli, Aleksanteri oli kaksikymmentävuotias. Olin päässyt hänen palvelukseensa ja minusta oli tullut hänen uskollinen henkivartijansa. Hänellä oli kaikki Iliaan sankarin piirteet: hän oli karismaattinen, kunnianhimoinen, maltiton ja karkea, mutta myös sivistynyt ja hyvä strategi. Aristoteles oli suostunut hänen opettajakseen, ja hänen kasvatuksensa kantoi hedelmää. Kun Aleksanteri ilmoitti päätöksestään lähteä kukistamaan Persian valtakuntaa, meitä oli 40 000 kreikkalaista ja makedonialaista sotilasta seuraamaan häntä epäröimättä.

Juuri ennen sotaan lähtöä kuningatar Olympias, Zeuksen mahtava papitar, joka nukkui käärmeidensä kanssa ja jota kaikki pelkäsivät, ompeli Bukefaloksen satulan siipeen käärmeennahalla suojatun lieriönmuotoisen esineen. Hän solmi Aleksanterin kaulan ympärille kaulaketjun, jossa riippui viisisakarainen tähti, johon oli kaiverrettu käsittämättömiä merkkejä, ja jonka hän liu'utti hänen suojaliivinsä alle. Sitten hän laittoi minut vannomaan valan ja uskoi minulle mitä suurimman salaisuuden:

"Ptolemaios, uskon sinulle poikani suojelemisen. Hän on voittamaton taistelukentällä, kunhan hän ratsastaa Bukefaloksella, ja kunhan hän pitää yllänsä tämän kaikkivoipaisuuden sinetin. Valvo, ettei hän eroa siitä koskaan, niin ennustan, että tulet kaukaisen valtavan maan kuninkaaksi, ja että jälkikasvusi jatkaa menestymistä vuosisatojen kuluessa."

Kahdeksan vuoden päästä syrjäytimme hänen komennossaan persialaisten ja meedioalaisten valtakunnan huolimatta valtavasta alivoimasta. Ylenin henkivartijasta luutnantiksi, sitten kenraaliksi. Olimme voittamattomia. Mutta Aleksanterin vallan ja kunnian jano oli niin suhteetonta ja tuhoavaa, että hän menetti selväpäisyytensä. Valloitetut valtakunnat menivät kaaokseen ilman kiinteää hallintoa. Suurta valloittajaa vainosi pelko, että hänen omansa pettävät hänet, ja hän joutui kontrolloimattomien raivonpuuskien valtaan. Hulluus paloi hänen monivärisissä silmissään, ja hän teloitti kenet tahansa, joka kyseenalaisti hänen käskyjään. Juuri tuolloin, kun hän puukotti kuoliaaksi kaksi uskollisinta upseeriaan, koska nämä olivat anelleet häntä päästämään uupuneet sotilaat kotiin, minä päätin mennä väliin ja rikkoa Olympiaalle vannomani valan. Se oli vaikein päätös, jonka olen tehnyt koko olemassaoloni aikana.

Yönä ennen taistelua intialaisia vastaan, taistelua josta tiesin ettei sitä voi voittaa, onnistuin huumaamaan Aleksanterin ja Bukefaloksen. Taistellessamme intialaisia jousimiehiä vastaan, jotka seisoivat tuhoutumattomien sotaelefanttien selkään pystytetyistä puisissa torneissa, menetimme suuren määrän miehiämme ja hevosiamme.

Aleksanteri, vaikkakin heikkona huumeiden vaikutuksesta, pysyi itsepäisenä ja kannusti joukkojaan jatkamaan taistelua. Bukefalos kaatui haastaessaan elefanttia, ja Aleksanteri vaipui tainnoksiin. Määräsin armeijan vetäytymään ja evakuoimme Aleksanterin paareilla. Mutta ensin poistin häneltä voiman sinetin ja rikoin sen sakaroiksi miekallani.

Viidelle luotetulle ratsastajalle uskoin kannettavaksi jokaiselle yhden sakaran, kannettavaksi niin kauas kuin mahdollista, varmistaakseen ettei kukaan enää ikinä pystyisi niitä enää yhdistämään. Viides hevosmies, paras luutnanttini, nousi kaatumisestaan ja huumausaineiden vaikutuksesta hämmentyneen Bukefaloksen selkään ja nyt vuorostaan kääntyi kohti yhtä maan lopuista.

Aleksanteri perusti Aleksandrian kaupungin paikalle, jossa Bukefalos oli kaatunut taistelussa. Hän ei enää ikinä palannut samaksi ihmiseksi. Hylkäsimme Intian valloitussuunnitelmat ja peräännyimme. Aleksanteri kuoli malariaan Babylonissa, juuri ennen hänen 33:tta syntymäpäiväänsä.

Kuningatar Olympiaksen ennusteet toteutuivat; minusta tuli Egyptin kuningas. Sen majakan huipulta jonka olin pystyttänyt Aleksandrian satamaan, Aleksanterin pystyttämään kaupunkiin, näen tämän valtakunnan laajuuden joka on kukoistanut valtani alla, sinä aikana kun olen myös yrittänyt olla reilu ja kunnioittava egyptiläisiä tapoja kohtaan.

Olen juuri viettänyt 80:n syntymäpäiväni, ja pitkän elämäni aikana en ole enää nähnyt yhtäkään viidestä ratsastajasta. Maailma on aivan liian suuri, että kukaan yksittäinen henkilö voisi yrittää sitä hallita johtamatta sitä tuhoon. Rukoilen Zeuksen ja Amonin nimeen, että ajan loppuun saakka kukaan ei ikinä saata yhteen Aleksanteri Suuren sinetin viittä palasta.

Ptolemy I Soterin muistelmat, suunnilleen 285 eKr.

1. luku (Cinnamber:n)

Altaïr, olen idiootti. Minun olisi pitänyt kuunnella sinua. Sinä joka olet aina varautunut laukkaamaan ilman suitsia, sinä vaikutit levottomalta, heitellen päätäsi ja piiskaten häntääsi että olisit saanut minut ymmärtämään, ettei maa tämän petollisen lumen alla ollut turvallinen. Pitkään jatkuneen kesän aiheuttaman kuivuuden jälkeen, tämä talvi on ollut erityisen pitkä ja ankara, ja sinä päivänä kun päätin kohdata sen, valkea zud-myrsky iski meihin.

Lumipuuskien ja Siperian hiekan sokeuttamana laskeuduin alas selästä ja vedin sinut mukanani. Sinä nousit takajaloillesi, kiskaisit ohjakset käsistäni ja siinä samassa maa siirtyi allani. Ja nyt makaan kivien ja jään muodostamassa railossa, avuttomana ja yksin. Miten tulen ikinä pääsemään pois täältä?

Lopeta ravaaminen railon yläpuolella tai sinäkin tiput tänne! Mene etsimään apua, palaa takaisin jurttien luo ja kerro perheelleni. Sinä, Altaïr, kuka voitit nuorten hevosten kisan kanssani kansallisessa Naadam-festivaalissa. Sinä, kuka kannat Kotkan tähdistön kirkkaimman tähden nimeä. He seuraavat sinua kyllä. Mene nyt, lennä!

Orini päästää ilmoille pitkän ahdinkoa täynnä olevan hirnahduksen ennen kuin kääntyy ympäri ja matkaa takaisin leiriin. Rukoilen Tengrin, ikuisen sinisen taivaan, nimeen että apu saapuisi pian, ennen kuin ruumiini jäätyy tähän jäiseen hautaan.

Heiluttelen varpaitani joita suojaavat lampaan villalla vuoratut saappaat. Jännitän jalkojeni lihaksia; ne vaikuttavat olevan yhä yhtenä kappaleena. Yritän nousta istumaan, mutta viiltävä kipu rinnassani ja oikeassa olkapäässäni estävät minua jatkamasta yrittämistä. En voi liikuttaa oikeaa käsivarttani; olkapääni on varmaan mennyt pois sijoiltaan. No, ei voi mitään, asiat voisivat olla paljon huonomminkin.

Hengitän syvään, puren hampaani yhteen ja siirtämällä painoani vasemmalle puolelle saan itseni pystyasentoon ennen kuin nousen seisomaan suoraan. Muutama kivimöhkäle vierii alas. Kuulen niiden kimpoilevan railon seinistä ennen kuin vaimentunut hiljaisuus palaa. En kuule muuta kuin sykkivän veren ohimoissani. Katselen ympärilleni jäisessä vankilassa, yrittäen etsiä tietä ulos. Kiviseinät ovat lähes kokonaan sileät, juonteita on vain paikoissa johon sulamisvesi on jäätynyt ja muuttunut kovaksi kuin lasi. En näe yhtään luonnon omia kädenpidikkeitä, joita pitkin voisin yrittää kiivetä mihinkään.

Tippuessa menetin laukkuni, totta kai, minkä sisällä oli ylimääräistä ruokaa, hevosen jouhista tehty köysi, tulitikkuja, kiikarit, kulho ja puukko. Otan pois vasemman käden hanskan ja käyn lävitse deelin, pitkän, lämpimän, palasiksi repeytyneen nuttuni taskut. Toisessa niistä on aaruulin jämiä, mitkä hotkaisen alas välittömästi. Tämä kuivattu juusto suo minulle hieman voimaa. Toinen taskuista ammottaa auki, palasiksi repeytynyt. Olen yhtä avuton kuin täi kaljun päässä...

Hmm, ehkä voisin käyttää terävää kivenpalaa improvisoituna jäähakkuna? Kuumeisesti käyn lävitse pienen kiviulokkeen, jonka päällä tasapainottelen. Ei mitään paitsi lunta ja soraa, sekä veripisaroita jotka tippuvat nenästäni. Vihaisena, potkaisen lunta. Ja näen käärmeen! Vaistonvaraisesti hätkähdän taaksepäin. Jos se päättäisi herätä horroksestaan, vaikuttaisin idiootilta.

Koska käärme on ainoa seuralaiseni tässä railossa, tutkin sitä tarkemmin. Töytäisen sitä hellävaraisesti saappaallani ja sen nahka irtoaa lievästi, paljastaen pronssisen hohdon altaan. Tökkään eläintä uudelleen, vapauttaen raadon sisältä jonkinlaisen noin 20 senttimetriä pitkän metallisen sylinterin, näyttäen hieman kuin pieneltä kaulimelta. Kumarrun alas ja otan varovaisesti sylinterin käsiini. Se tuntuu kiinteältä ja tiiviiltä. Puristan sitä nyrkissäni ja testaan sen kovuutta lyömällä sitä maata vasten yhä vain kovemmalla voimalla. Toivo alkaa kasvaa sisälläni: Saatan ehkä pystyä käyttämään tätä jäähakkuna!

Mutta ensin, minun täytyy saada takaisin oikean käteni hallinta. Asetan jalkani, valmistaudun, käännän yläkehoni ja yhdellä nopealla liikkeellä paiskaan oikean puoleni kiviseinämää vasten. Kipupiikki lyö itsensä lävitseni päästä varpaisiin, saaden minut ulvaisemaan kuin villieläin. Kyyneleet sumentavat näköni ja vajoan polvilleni, saamatta henkeä. Hitaasti palaan takaisin järkiini ja yritän liikuttaa oikeaa kättäni. Kipu on muuttunut lievemmäksi ja jatkuvaksi, mutta voin taas käyttää kättäni. Hitaasti nousen takaisin jaloilleni ja vetäisen syvään henkeä. Minä aion tehdä sen!

Käyttäen improvisoitua hakkuani, hakkaan sillä seinämää pitkin jäätynyttä vettä luodakseni itselleni lovia, mihin saan mahtumaan pari sormea tai varvasta. Ja pian, hitaasti ja järjestelmällisesti, taistellen koko käteeni säteilevän kivun kanssa, onnistun kiipeämään ne kolme metriä jotka erottavat minut kivisestä kohoumasta yläpuolellani. Lepään tässä hetken, kyyristyneenä, henkeä saamatta mutta ylpeänä ensimmäisestä voitostani. Ja sitten katson ylös; jos jatkan tällä vauhdilla, niin projekti tulee kestämään... Voi ei, vähintään kolme päivää ilman taukoja jos tahdon päästä huipulle asti!

Taistelen epätoivon aaltoja vastaan, jotka pyyhkivät ylitseni. Ajattelen rohkeaa Altaïriani. Tiedän, että hän tulee löytämään tien takaisin jurtille. Mutta kuinka pitkään ennen kuin pelastajani löytämät minut ja nostavat ylös tästä jyrkänteeltä?

Sykkeeni palautuu hiljalleen normaaliksi kun pysyn makuuasennossa tällä pienellä ulokkeella, mutta pistelevä tunne raajojeni varsissa pakottaa minut nousemaan. Jos en tee mitään niin se saa vain kehoni ja mieleni puutumaan, ja vaivun uneen tajuamatta asiaa. Anna mennä! Minun on taisteltava, jatkettava kiipeämistä, että voin tuntea olevani elossa, vaikka pääsisinkin eteenpäin vain muutaman metrin. Mutta ensin, minun on juotava jotain. Käyttämällä metallista sylinteriä rikon seinämästä muutaman jääkuution ja annan niiden sulaa suussani. Tutkin seinää päättääkseni, minne teen seuraavat lovet.

Hmm, näyttää ihan siltä kuin vähän ylempänä olisi jokin metallinen hohto, hieman kuin jäinen peili joka on paljon suurempi kuin jäiset vesisuonet. Käytän sitä viitepisteenä ja paikkana levätä, koska saatan pystyä tekemään keinotekoisen kielekkeen sinne. Keskityn tähän määränpäähän ja itsekkäänä kuin hevonen joka raapii lunta kengillään löytääkseen lumen alta tukon ruohoa, jatkan nousuani.

Olikin jo aika että saavutan tämän peililuolan; lihakseni tuntuvat siltä kuin ne olisivat menossa lukkoon. Ilmassa heiluen hakkaan pintaa kuin hullu, lähettäen läpikuultavia kristalleja kaikkialle. Jää halkeilee, risahtelee. Silmäluomeni ovat lähes kiinni pysäyttääkseen terävät kristallit raapimasta silmiäni. Yhtäkkiä, hakkuni ääni jäähän osuessa vaihtuu, värähtelyt resonoivat kädessäni. Aivan kuin löisin rumpua, ellei se sitten ole uupumus joka on saanut korvani soimaan. Avaan silmäni ja alan hakata uudelleen: ääni on todellinen!

Kiinnostuneena teen kaksi lisälovea vetääkseni itseni ylös ja lähes tipun kauhistuneena näystä edessäni. Jäisessä syvennyksessä näen jonkinlaisen metallisen renkaan yhdistettynä nahkahihnaan. Kohotan katsettani ja löydän itseni karmeiden kasvojen edestä, jotka tuijottavat minua sumeista silmäkuopista...

Hevonen jäätyneenä jään sisään!

2. luku (Cinnamber)

Kuinka pitkään olen ollut liikkumattomana tämän jäähevosen edessä? Senkin on täytynyt kokea yhtä kauhea pudotus, mutta asiat päättyivät vielä huonommin tämän reppanan kohdalla. Ainakin toistaiseksi...

Hyvin korkeat vuoret ylläni ovat umpikiveä, mahdottomia kiivetä. Sekavat ajatukset alkavat eksyä mieleeni. Päivänvalo hiipuu ja silti näen monivärisiä perhosia lepattamassa ympärilläni, maanittelemassa onnellisia hymyjä huuliltani. Tässä se oli, talvi on ohitse, samettinen vihreä ruoho puhkeilee valkeasta peitosta lävitse. Unikot, leinikit, lemmikit ja orvokit rehentelevät hävyttömällä halullaan tuoda kevät Mongolian vuorillemme. Mutta pian harmaa verho vaipuu tämän näyn päälle ja lähettää väristyksiä kehoni lävitse. Ei, ei, talvi ei ole ohitse, minä olen menettämässä järkeni ja en saata nähdä seuraavaa kevättä.

Miten kummassa minä Battushig, 17-vuotias tietojenkäsittelyn opiskelija Mongolian Kansallisesta yliopistosta, löydän nyt itseni kaukana pääkaupunkimme Ulan Batorin jännityksestä, kuolemassa kylmyydestä Mongolian vuorilla?

Keskityn viimeisimpiin muistikuviini. Kuoppainen kymmenen tunnin bussimatka saavuttaakseni aron, seurattuna kahden tunnin kävelyllä perheeni talvileirille. Orini, Altaïr, välittömästi tunnistettavissa kirsikanpunaisten täplien värittämästä paahdettua kahvia muistuttavasta peiteväreistään, jättämässä laumansa ja laukkaamassa minua kohden hirnuen voimakkaasti. Meidän välisemme niin hyvin tunteellinen jälleentapaaminen, Altaïr painamassa päätänsä kaulaani vasten ja työntämässä turpaansa rintaani, sitten kääntymässä ympäri ja pyörähtämässä kuin koiranpentu ennen kuin palaa taas luokseni, asettaen otsansa olkapäälleni ja hengittäen äänekkäästi. Taputin, hellin, puhuin sille lempeästi. Miten paljon olin kaivannut sitä!

Altaïr saattamassa minua jurtille, hypähdellen onnellisesti. Kolme pikkusiskoani ryntäämässä kohti minua, lähes kaataen minut maahan kun yrittivät jokainen olla ensimmäinen, joka pääsee hyppäämään käsivarsilleni. Pikkuiset olivat taas kasvaneet. Äitini, Daguima, pitämässä minua otteessaan ennen kertomistaan, että isäni oli lähtenyt tapaamaan hevoskasvattajia Altain vuoristolle - mutta hänen pitäisi olla jo tiellään takaisin. Muistan pettymykseni; minulla oli vain niin vähän aikaa!

Sitten näen äitini käärimässä minut lämpimään perinteiseen vaatteeseen, asettamassa polvieni ylle huopasuikaleita suojaamaan jalkojani, ennen kuin hän liu'utti ne alas saappaiksi. Hänet sujauttamassa laukun täynnä tulevaa käyttöä varten olevia esineitä olkani ylitse kun nousin Altaïrin selkään, hänet heittämässä ilmaan muutaman maitotilkan kunnianosoituksena esi-isiemme hengille, jotta nämä pitäisivät minut suojassa. Vilkutan hänelle ja lähden laukkaaman kohti isääni, jotta voin kertoa hänelle loistouutiseni.

Gantulga, isäni, liian ylpeä hänen alkuperästään käyttääkseen koskaan matkapuhelinta. Onneksi äitini Daguima onnistui vakuuttamaan hänet ostamaan aurinkopaneeleja, jotta heillä voisi sentään olla sähköä niin kuin monilla nomadeilla. Sekä myös satelliittilautasen, jotta hän voisi katsoa uutisia - ja tunteikkaita korealaisia saippuaoopperoita - televisiosta! Ah, isäni. Hänelle ei olisi voitu antaa yhtään sen sopivampaa nimeä kuin mitä hän kantaa, nimeä joka tarkoittaa "rautasydäntä". Kunniaa hän kantaa harteillaan enemmän kuin Tšingis-kaani! Miten hän tuleekaan reagoimaan kun kerron hänelle siitä uskomasta asiasta, joka minulle tapahtui?

Kiitos Massachutesin teknillisen korkeakoulun MIT:n tarjoamien ilmaisten nettikurssien sekä projektin, jonka suoritin Mongolian kansallisen yliopiston opettajien, opiskelijoiden ja netin ihmisten avulla; MIT on tarjonnut minulle stipendiä, jolla voin liittyä heidän opiskelijoidensa joukkoon.

Tulenko näkemään ylpeyttä isäni kasvoilla, vai muutunko minä liikkumattomaksi jääpuikoksi, kuten tämä jäätynyt hevonen?

Onko nyt jo yö? Näen ensimmäiset tähdet tuikkimassa ja jäinen hevonen hirnahtaa tervehtiäkseen niitä. Kuulen sen ratsastavan, ja nyt se puhuu minulle. Puutuneilla käsilläni hieron silmiäni - jäähevonen ei ole liikkunut. Kaiken tämän täytyy olla vain hypotermian aiheuttamaa hallusinaatiota.

"Battushig! Odota vaan, tulimme pelastamaan sinut!"

Metallinen kalke repii itsensä vuorten vaimentuneen hiljaisuuden lävitse. Aivojani saartavan sumun ylitse pystyn erottamaan kaksi kirkasta pistettä, jotka lähestyvät minua. Kuulen ääniä, jotka kannustavat minua. Pisteiden ketju vain suurenee ja suurenee. Hakkujensa, karbiinihakojensa ja lanteidensa ympärille solmittujen köysiensä avulla, heimoni jäsenet lähestyvät minua. Isoveljeni, Gambat, leirin pää isäni ollessa poissa, nostaa minut ylös ja hieraisee kasvojani saadakseen veren virtaamaan jälleen. Viimeisillä voimillani osoitan jään sisään vangittua hevosta. Gambatin otsalampun valo sokaisee minut. Veljeni lähes tiputtaa minut yllätyksestään, mutta hän kerää itsensä takaisin kokoon ja tunnen kuinka hän kiinnittää remmit ympärilleni.

"Altaïr johdatti meidät luoksesi, sinä senkin hurjapää!"

Luulen onnistuneeni hymyilemään ennen kuin menetin tajuntani kokonaan.

3. luku (amoureuse & Rebeca)

"Oletko hereillä? Viimeinkin?"

Kuulen pehmeän äänen kutsuvan minua. Tunnen jonkun silittävän kättäni, sydämeni kiihdyttää tahtiaan. Se on Salonqa, kullanmuruni, tyttö, jota olen rakastanut niin pitkään ja jolle en ole ikinä kyennyt myöntämään tunteitani. Taidan jatkaa teeskentelyäni, esitän olevani yhä unessa!

Sormet juoksevat vatsallani ja kutittavat minua kunnes avaan silmäni ja alan nauraa - nauramiseni muuttuu huudahdukseksi:

"Au!"

"Oi, olen pahoillani!" Salonqa sanoo anteeksipyytäen. "Unohdin että olet vahingoittunut!"

Mielikuvat putoamisestani ja pelastuksestani palaavat hämärästi mieleeni. Olenko sairaalassa? Ei, tunnistan jurttamme pyöreät seinät ja puiset, huopapeitteiset ristikot, verhot, joissa on värikkäitä, geometrisiä kuvioita sekä lämpölevyllä kuplivan ja tuoksuvan Horhogin, jossa on vihanneksia ja karitsaa. Vatsani kurisee kärsimättömästi!

"Voi, ei se ole niin vaarallista. Olisi voinut käydä huonomminkin," sanon nostaen käsiäni, totean niiden olevan siteissä.

"Mmm... Pääsit helpolla ainakin matkustavan tohtorin mukaan. Vain muutama murtunut kylkiluu. Mutta paleltumasi, valitettavasti et enää pysty soittamaan kosketinsoittimia sormillasi tai varpaillasi!"

Salonqa vetää peilin repustaan ja liikuttaa sitä vartaloni yli kuin skanneria. Tutkin vaurioideni laajuutta. Torsoni ympärillä on siteitä murtuneiden kylkiluiden takia, kädet ja jalat ovat kapaloituina kuin lapsilla ja kasvoni... mustien, purppuraisten ja keltaisten mustelmien sotku. En ole kaunis näky. Vaihdan puheenaihetta:

"Veljeni? Altaïr?"

"He voivat hyvin eivätkä malta odottaa tapaamistasi. Ja koska et voi vielä nousta vuoteesta, senkin laiskimus, minulla on sinulle lahja!"

Salonqa asettaa jotain varovaisesti vatsalleni. Se on minun kannettava tietokoneeni, se, jonka olin jättänyt yliopistolle! Hän ei olisi mitenkään voinut tehdä minua onnellisemmaksi. Mutta miten ihmeessä voisin näppäillä?

"Luokkatoverisi ovat tehneet siihen pieniä parannuksia!" Salonqa julistaa iloisesti. "Äänikomentoja! Muistuttaako se sinua mistään? No niin, kokeile sitä!"

Olin enemmän kuin halukas kokeilemaan sitä, olin jo muokannut puheentunnistusohjelmaa toimimaan myös mongoliksi ja luonut oppaan arojen ja korkeiden vuorten nomadilapsille, jotta he oppisivat lukemaan ja kirjoittamaan.

Hallituksemme on tehnyt paljon kehittääkseen maaseudun kaapeli-internetyhteyttä, jotta nomadien ei tarvitsisi tehdä muuta kuin kytkeä tietokone ja kirjautua yhteen useista linkkiyhteyksistä, joita on siroteltu ympäri maata, työskennelläkseen ja kehittyäkseen. Olen niin onnellinen siitä, että olen voinut hyötyä MIT:n ilmaisista etäkursseista, että haluan auttaa oman maani lapsia käyttämään tätä mallia. Se on hieman, oikeastaan paljonkin... tarkoitan, kiitokset Salonqalle, karun pohjois-Taigan dukhalaisen poropaimenen tyttärelle, nykyiselle yliopisto-opiskelijalle oman voimakkaan tahtonsa ansiosta. Hänen intohimonsa opettamiseen on niin tarttuvaa, hän on...

"Hopi hopi, et ihaile patsasta! Pane töpinäksi!"

Tottelen kuuliaisesti, punastuen mustelmieni alla.

"Käynnistä se."

Tietokone tottelee välittömästi, näyttöön ilmestyy panoraamakuva Ulan Batorin Yliopiston luokkahuoneesta. Luokkatoverini hurraavat innokkaasti, kunnes ruutuun ilmestyy opettajani, professori Temudjin, ja hiljentää ystäväni:

"Olemme iloisia nähdessämme sinut noin hyväkuntoisena," hän sanoo nyökäten päätään. "Tämä,” hän osoittaa kameraa luokkahuoneen seinällä, ”tarkoittaa sitä, ettet menetä yhtään oppituntia. Tervetuloa takaisin. Öhöm, no niin, jatketaan," hän toteaa hävitessään näytöltä.

Ah, kuuluisa mongolialainen hienotunteisuus. Mutta voisin kertoa, kuinka onnellinen hän oli, rakas vanha opettajani. Hän otti minut assistentikseen, mikä sai minut rahoittamaan opintoni ilman kustannuksia vanhemmilleni, ja hän ei koskaan lopettanut minun rohkaisemista. Olen hänelle kaiken velkaa! Salonqa sanoo, ettei hänellä ollut lainkaan lapsia, joten hän päätti omistautua oppilailleen, senkin jälkeen kun he olisivat lopettaneet opiskelunsa. Ja niin hän päätyi erittäin suureen perheeseen, siihen, joka oli uskollinen ja kiitollinen.

Oh, näytön yläkulmassa vilkkuu ilmoitus. Hakutermit jotka ohjelmoin auttavat minua suodattamaan kansainvälisten uutisten loputonta tulvaa. Avaan sen äänikomennolla ja elävät kuvat alkavat liikkua.

”Viimeisimmät uutiset. Uskomaton löytö on ilahduttanut maailman paleoantropologeja ja luonnonhistorian tutkijoita. Onnettomuuden seurauksena, jossa teini Mongolian Altai vuoristossa putosi halkeamaan, löydettiin kryogeenisesti jäätynyt hevosen ruumis koteloituneena jään sisään ja se tunnistettiin roduksi, joka on todennäköisesti ollut sukupuutossa pitkään. Sen ruumis on hyvin säilynyt. Tutkijat Ular Batorin tieteellisestä akatemiasta ovat rakentaneen väliaikaisen laboratorion löydöksen ympärille luolatutkijoiden avustuksella. Tutkijoiden mukaan hevonen eli noin 2 000 - 2 500 vuotta sitten. Tutkimukset vuorilla jatkuvat mahdollisen ratsastajan ruumiin löytämiseksi."

"Hei! Se on Jargal!" Salonqa huudahtaa yhtäkkiä osoittaen yhtä komeaa nuorta miestä tutkijoiden joukosta. "Hänestä tulee koko ajan paremman näköinen..."

Leukani kiristyy tahtomattani kun kuulen Jargalin nimen, hän on Salonqan eksä. Vihaan häntä, sitä Don Juania. Toki, Salonqa lopetti suhteen, koska Jargal oli tunnetusti uskoton, mutta Salonqa kärsi silti paljon. Ja pelkään, että hänellä on vielä tunteita Jargalia kohtaan... Raivoissani yritän sulkea ne kuvat, mutta olen niin kömpelö näiden kaikkien siteiden kanssa, että heitän kannettavan tietokoneen lentoon.

"Rauhoitu" Salonqa naurahtaa, ja asettaa tietokoneen takaisin vatsalleni. "Ajattele äänikomennon käyttämistä lihavien sormiesi sijasta. No, menen takaisin luokkaan. Aijoin tulla pian takaisin." hän lopettaa ja laskee suudelman, niin hellävaraisen kuin perhonen, poskelleni. Sydämeni liitelee kuin kotka, rummuttaen siipiään häkissä joka on rintani. Toivottavasti hän ei kuule sitä meteliä. Seuraavalla kerralla kun näen hänet, aidon tunnustaa rakkauteni hänelle!

Hiljainen hihitys sänkyni takana saa minut säikähtämään. Isoäitini laahustaa paikalle, kädessään kuppi teetä ja suolaista maitoa. Hän oli istunut takanani jurtassa koko ajan! Hänen hymynsä täynnä ryppyjä, ikään kuin edustamassa monia lämpimiä muistoja hänen elämästään, hän juottaa minua hitaasti, aivan kuin ollessani pieni lapsi. Ja olen kiitollinen siitä, että mongolialainen hienotunteisuus on niin tarunomainen, koska se säästää minua vastaamasta kiusantekoon, jonka aistin hänen silmistään…

4. luku (Cinnamber)

Mieleni laukkaa kun makaan sängylläni, avuttomana ja hyödyttömänä. Yliopistoni luokka haihtuu epäselväksi meteliksi ja en kykene keskittymään siihen enää ollenkaan. Houkutus oli liian suuri. Troolaan lävitse informaatiota, jota olen onnistunut keräämään jäisestä hevosesta. Media rehottaa täynnä spekulaatioita, mutta kunnes analyysit valmistuvat niin totuus pysyy piilossa. Ja entä jos minä palaisin sinne mihin tipuin, tarkkaillakseni luonnontutkijoita ja paleoantropologeja?

Älä naura. En minä tarkoittanut, että menisin paikalle fyysisesti, ottaen huomioon tämänhetkisen kuntoni. Mutta varmasti tietäen Tieteiden akatemian uskomattomat varusteet, joista kiittäminen kansainvälisille sponsoreille, varmasti viimeisintä tekniikkaa edustava kamerasysteemi oli olemassa, joka sallisi hevosen tarkkailemisen kaukaa ilman riskejä sen vahingoittamisesta. Jos vain voisin kirjautua siihen systeemiin sisälle, huomiota herättämättömästi, niin sitten voisin pysyä ajan tasalla tilanteesta suorana!

Tiedän, ketä kysyä! Oyunbileg, ystävä yliopistosta joka oli vähän vanhempi kuin me, tietokoneinsinööri joka erikoistui optiseen verkkotyöskentelyyn. Hän on yksi niistä harvinaisista suurista mielistä ketkä eivät lähteneet Mongoliasta valtavan palkan perässä ja hän työskentelee Ulan Batorin Tieteiden akatemiassa. Olen varma, että hän suostuu yhdistämään minut väliaikaisen laboratorion nettiverkostoon. Ristien sormeni, öh, kuvainnollisesti sanoen niiden kunto huomioiden, otan häneen yhteyttä.

Oyunbilegin sotkuiset kasvot ilmestyvät ja virnistävät minulle ruudulla. Hän nauraa kuin hyeena turbaanien peitossa oleville käsilleni ja kysyy, miten pystyn kaivamaan nenääni. Jep, vaikka tietokoneinsinöörit ovat hyvin viisaita, heidän huumorintajunsa jättää toivomisen varaa. Kaikesta huolimatta, hän lupaa järjestää asiat niin että pääsen kameraverkostoon tietokoneeltani käsin. Se tulee viemään hänelle jonkin verran aikaa, mutta hän ei sano kuinka pitkään. Tunnen kuinka silmäluomeni muuttuvat raskaiksi ja parhaista yrityksistäni keskittyä opetukseen tunnen kun verho laskeutuu ja alan vaipua muualle...

Marilyn Manson huutaa kirouksiaan korviini ja repii minut valveille unesta. Sydämeni hakkaa kun yritän hallita itseäni ja varautua viskomaan herjauksia minut julmasti herättäneelle psykopaatille, ennen kuin hyeenamainen nauru hukuttaa musiikin alleen, joka pikaisesti käännetään pois. Taas yksi ikävä vitsi Oyunbilegiltä, mutta annan hänelle anteeksi välittömästi kun näen avoimena olevan ikkunan näytölläni: pieni neropatti oli onnistunut yhdistämään minut Altai-vuorien väliaikaisen laboratorion kameraverkostoon!

Jäisen kuilun pinta näyttää kuin rikospaikalta. Tunkeutujia poissa paikalta pitävä mustakeltaraitainen teippi merkitsee tutkinta-alueen spesialisteille. Speleologien (luolastotutkijien) tiimit poistavat jäisiä paloja merkatakseen ne, kerätäkseen näytteitä ja totuusaineistoa joka saattaisi olla merkityksellistä. Toiset, varustaneet itsensä mukana pidettävillä radiologian varusteilla, ottavat kuvia hevosesta jokaisesta kuvakulmasta. Väliaikaisessa laboratoriossa työskentelevät pitävät kasvosuojuksia ja kirurgian parissa töitä tekevät ovat jo nyt tekemässä analyysejä.

En voi auttaa itseäni, etsin Jargalia. Tuolla hän on, nostamassa timanttikuvioista vaatteen palaa pihdeillä, levittämässä sitä lasilevyn päälle ja leikkaamassa pienen palasen tästä kummasta kankaasta skalpellilla. Hän tiputtaa näytteen puoliksi läpinäkyvää nestettä täynnä olevaan testiputkeen, jonka hän sitten asettaa pyöreään koneeseen. Kun hän sulkee koneen kannen, asia yhtäkkiä valkenee minulle: kangas ei suinkaan ole klovnin puvusta peräisin, se on käärmeennahkaa jonka sisässä oli improvisoitu jäähakkuni! Jos muistan oikein, pitelin sitä yhä halvaantuneessa kädessäni kun veljeni saapui. Jos löytäisin sen, voisin tuoda sen tiedemiehille henkilökohtaisesti!

Siirrän kannettavan sivuun ja nousen sängystä, yrittäen vältellä kivusta johtuvia irvistyksiä. Oho, minulla on päälläni vain alusvaatteet... Katselen ympäri jurttaamme yrittäen löytää sylinterin. Ensisilmäyksellä katsoen sitä ei ole laitettu mihinkään puisista arkuista, eikä äitini suureen lipastoon. Ehkä se on veljeni arkussa? Kävelen arkulle hitaasti ja nostan kannen ylös, mutta voin nähdä vain vaatteita ja vanhoja lehtiä. Voisiko olla niin, että yksi pikkusiskoistani olisi voinut "lainata" uutta leluani? Ei, kaikki mitä näen on värityskirjoja, vaatenukkeja ja tyttöjuttuja. Olen niin tyhmä! Enhän minä ole edes katsonut omaan arkkuuni.

Käännyn ympäri, huohottaen kuin vanha reuman rampauttama hevonen, ja avaan arkkuni. Päällimmäisenä on deelini, siistittynä ja takaisin kokoon ommeltuna. Isoäitini on todellakin uskomaton. Käytän tämän tilaisuuden pukeakseni sen päälleni, joka jää päälleni vääristyneenä kaikista alla olevista siteistä johtuen. Jurtan puupolttimen läheisyydestä poissa ilma on kovin viileä.

Siirrän arkussa olevia vaatteita ja KLING! jokin lipsahtaa otteestani ja tippuu pohjalle kolahduksen saattelemana. Onnistun nappaamaan sen räpylämäisien kintaideni avulla ja katselen sitä tarkkaavaisesti. Vaikka sitä on hakattu jäätä vasten, se ei näytä turhan kärsineeltä. Pintaan on kaiverrettu kummia symboleja. Katson silinterin päitä, ne näyttävät olevan suljetut metallisilla nalleilla. Ehkä silinterin sisällä on jotakin?

Mielikuvitukseni käy ylikierroksilla: voisiko mysteerinen silinteri sisältää kartan, joka näyttäisi mahtavan kadonneen aarrelöydön sijainnin? Tai ehkäpä raakatimanttien? Tai ehkäpä antiikkisen muinaisesineen, jonka uskotaan tuovan omistajalleen voimaa, kunniaa ja rikkauksia? Yritän pyörittää metalliset päät pois. Olen niin kömpelö! Yritän miettiä tapaa, millä saada metallitapit pois. En ainakaan kynsilläni, ja kirves tai saha ovat todellakin poissa kysymyksestä. Haluten parempaa vaihtoehtoa, etsin pihtejä joita käytetään pitelemään kuivunutta lantaa palavassa uunissa. Nappaan pihdit ja istahdan kamiinan viereen, pidellen sylinteriä polvieni välissä. Käyttäen kyynärvarttani nappaan korkin pihdeillä ja yritän kääntää sitä. Pihtien ote pettää; otteeni ei ollut tarpeeksi vahva. Yritän uudelleen ja uudelleen, kunnes huuto lävistää korvani:

"Tulta!"

Ennen kuin ymmärrän mitä tapahtuu, saaveittain kylmää vettä heitetään päälleni ja vaatteeni revitään irti kehostani. Olin niin keskittynyt työhöni etten edes huomannut että vaatteeni oli liian lähellä uunia ja syttynyt tuleen!

5. luku (Cinnamber)

Äitini kiittää naapureita ketkä tulivat avuksi sammuttamaan syttyneen tulipalon ja saattaa heidät jurtan ulospääsylle saakka. Hän kävelee vimmoissaan kohti minua. Mumisen,

"Anteeksi, äiti. Lupaan, että teen kovasti töitä voidakseni ostaa kangasta uutta deeliä varten ja... Auts!"

Hän nappaa minut kiinni korvasta ja vetää minut ulos jurtasta. Hän pakottaa minut istumaan alas matolle ja sitten heittää peiton olkapäideni ylitse. Minut laitetaan kuorimaan vihanneksia isoäitini kanssa, aivan kuin silloin kun olin pieni. Ailin, klaanimme jäsenien (joka muodostuu monista perheistä jurtissaan) ruokkiminen on ylivoimaisesti urhoollisin teko jota lyhyessä ajassa pystyy suorittamaan, äitini kertoo äänensävyllä joka tekee selväksi, että tästä asiasta ei keskustella. Samalla kun hän menee siivoamaan sotkua jurtan sisässä, yritän itse repiä kaalia lehdistään. Hyvin tehty, sinä Indiana Jonesin matkija!

Horisontissa huomaan veljeni Gambatin hevosensa selässä, seurassaan ailin vanhemmat lapset, kokoamassa lampaita kasaan, johdattamassa niitä hakaansa yötä varten. Hän on omistanut elämänsä näille hevosille ja nautakarjan laumoille. Vaikka hän joskus onkin kateellinen elämästäni kaupungissa täynnä "häiriötekijöitä", kuten baareja ja yökerhoja, hän ei ikimaailmassa kyseenalaistaisi päätöstään kulkea isämme jalanjäljissä.

Mitä minuun tulee, vaikka en käykään näissä "häiriötekijöissä", ja vaikka arolla ratsastaminen tuulen lailla on lempiasiani koko maailmassa, en pysty näkemään itseäni siirtymään ankaraan kasvattajabisnekseen. Ja minun täytyy myöntää, että olen hieman helpottunut siitä että veljeni tulee perimään kaiken tämän... Mitä tämä on? Ailin koirien nenät osoittamassa lounaaseen, ulvomassa saadakseen huomiomme. Lähestyykö meitä jokin uusi uhka?

Kuulen hirnuntaa kaukaisuudessa, kulkueen; ratsastajia on lähestymässä leiriämme. Isoäitini nousee seisomaan ja kömpii jurttaamme. Hän aikoo valmistaa perinteisen vieraanvaraisuuden eleen, Airagin seremonian, missä jaamme kulhollisen hapatettua maitoa vierailijoidemme kanssa. Mutta nämä eivät olekaan ihan mitä tahansa vierailijoita!

Kärsimättömänä äitini juoksee muutamien hevostemme luokse, jotka on sidottu Ouiaan, kahden paalun väliin kimmotettuun köyteen. Hän selvittää solmun joka pitelee Tarjenjaun, hänen vanhan punaisen tammansa, riimua ja pysähtymättä satuloimaan sitä hän tarraa kiinni tuuheaan harjakseen ja kiipeää hevosen selkään. Liian onnellisena päästessään ratsaille, "läski tyttö" Tarjenjau ryntää laukkaan kohti hevosmiehien joukkoja. Isäni ja ailin miehet ovat palanneet!

Heidän hevosensa saapuvat perille yksi toisensa jälkeen. Isäni syleilee äitiäni ja nostaa hänet sitten kevyenä kuin höyhen ja asettaa hänet satulan selkään eteensä. Voin kuulla äitini naurun täältä asti. Tulenko minäkin jonain päivänä pystymään kantamaan rakastamani naisen mukanani Altaïrin selässä?

Ennen paluutaan perheidensä luo, jokainen ratsastaja hoitaa ensin hevosensa. Ratsastajat ottavat satulan pois, tarkistavat hevosenkengät, hierovat hevosensa ja taputtavat niitä ennen kuin poistavat niiltä suitset ja jättävät ne juomaan joesta. Vasta sen jälkeen jokainen mies palaa perheensä pariin, syleilevät heitä ikäjärjestyksessä. Kolme pikkusiskoani saavat isäni nauramaan ilosta, mutta kun hän laskee tytöt takaisin maanpinnalle hänen kasvonsa synkkenevät. Hän tuijottaa minuun, hänen silmänsä tylyinä ja salaperäisinä. Nielaisen; en voi sanoa mitään ennen kuin hän ensin puhuu minulle. Mutta hän ei päästä ääntäkään. Kun hän kääntää selkänsä meille ja menee jurttaan sisälle, tunnen möykyn kurkussani ja silmäni alkavat pistellä lievästi. Gambat taputtaa minua ystävällisesti olkapäälle ennen kuin menee tarkistamaan lammasaitausten tilanteen. Halveksuen tunteellisuuttani, suuntaan katseeni kaukaisuuteen, kohti laskevaa aurinkoa. Miehet eivät iske.

Yön aikana kuulen isäni huokaisevan ja kuiskaavan äidilleni,

"Tuleeko hänestä koskaan tulemaan vastuullista miestä, minään päivänä?"

6. luku (Cinnamber)

Puhelimeni värisee housujeni taskussa. Lasken alas joen vettä täynnä olevat saavit jotka roikkuivat hartioillani että pääsen siihen käsiksi helpommin. Mitä minä oikein teen ulkona keskellä yötä, kääriytyneenä peittoon ja kadoksissa tuskani kanssa?

En saanut unta, joten nousin ennen aamunkoittoa noutaakseni vettä perheelleni aamuruokaa varten ja antaakseni heille miellyttävän alun päivään. Sen jälkeen lähtisin Ulan Batoriin. Sinne tunnen kuuluvani aron sijaan, vaikka tunnenkin tätä paikkaa kohtaan syvää kiintymystä. Aina olen tuntenut. Toivoin että olisin voinut puhua isäni kanssa, mutta hän oli jo lähtenyt jurtasta tarkastaakseen lähellä varsomista olevien tammojen tilanteen. En tiedä mitä voisin tehdä ansaitakseni hänen hyväksyntänsä, jos en sitten hänen ylpeyttään. Siitä lähtien kun aloitin opiskelun yliopistossa, olen ollut hänen silmissään hyödytön koska en seurannut hänen jalanjäljissään. Riittää jo, lakkaan rypemästä karvaissa tunteissani ja vastaan puhelimeeni; sen täytyy olla veljeni Gambat, joka huolehtii missä oikein olen. Milloin hän lakkaa kantamatta vastuuta minusta?

"Tulossa", tokaisen ytimekkäästi.

Mutta toisessa päässä ei vastaa Gambatin ääni. Se kuuluu jollekulle ketä en tiedä, se on itsevarma, jokseenkin käheä ääni vahvalla amerikkalaisaksentilla.

"Herar Battushig, tämä on John Fitzegerald Hannibal, Hannibal-yhtiöstä. Olen seurannut yliopistossa menestymistäsi hyvin tarkoin. Onnittelut MIT:tiin pääsystä..."

Lähes tiputan puhelimeni. Amerikkalaisyhtiö Hannibal ansaitsi varansa uraauurtavasta työstä tieteellisten innovaatioiden parissa, ja on Ulan Batorin, Mongolian Yliopiston, Tieteiden akatemian pääsijainen sponsori. Lähes kaikki meidän tieteellisistä ja IT-puolen koneistostamme rahoitettiin anteliailla lahjoituksilla tältä yhtiöltä, joka auttaa monien vähäosaisten maiden oppilaita pärjäämään. Joskus älykkäimmillä oppilailla on mahdollisuus tulla Hannibal-yhtiön palkkaamiksi. Tiedän, että tämä on tapahtunut muutamalle edeltävälle yliopistomme oppilaalle, ja että professori Temudjin aina puhuu Khubilaista, joka on nyt Hannibal-yhtiön tietoverkostojen ja IT-turvallisuuden johtaja. En voi edes uskoa että olen yksi niistä harvoista valituista! Olen niin mykistynyt, että pystyn vain takeltelemaan kuin idiootti,

"Haha..."

"Herra Battushig, en aio kiertää kuin kissa kuumaa puuroa."

Tässä se nyt on, sydämeni aikoo pysähtyä. Voin jo nähdä itseni kulkemassa voiton polulla, ja iloni sekoittuu nimettömään kauhuun; en pysty koskaan elämään herra Hannibalin odotusten mukaisesti!

"Kun tipuit Altai-vuoristossa, satuitko löytämään sylinterimäisen esineen?"

Ai. Tipun maahan tömähdyksellä. Ei se ollut sittenkään potentiaalini tulevana tiedemiehenä joka häntä kiinnosti, hän vain haluaa metallisylinterin jota käytin jäähakkuna kiipeämiseen. Johtuen deelini palamisesta ja isäni paluusta, olin kokonaan unohtanut mysteerisen sylinterin.

"Kyllä herra", saan mumistua. "Aioin antaa sen väliaikaisen laboratorion henkilökunnalle."

"Mahtavaa. Mutta minäpä säästän sinulta aikaa. Noin tunnin päästä helikopteri laskeutuu lähelle leiriäsi ja voit antaa esineen pilotille. Parane pian!"

Linja mykistyy. Hän ei edes kysynyt missä meidän leirimme sijaitsee. Puhelimeni paikannusjärjestelmä on selkeästi antanut hänelle jo kaikki yksityiskohdat, tai ehkäpä salainen lennokki vahtii minua taivaalta käsin. Ja kaikki sen tyhmän metalliputkilon takia. Tunnen oloni niin tyhmäksi, koska luulin hetken, että voisin koskettaa tähtiä...

Tähtiä! Totta kai! Miksi en ajatellut sitä jo aikaisemmin? Ihan kuin salama olisi minuun iskenyt, tiputan saavit ja juoksen kuin tuuli takaisin jurttaan. Heitän peiton sänkyni päälle ja avaan arkkuni, yrittäen olla mahdollisimman hiljaa. Äitini on täytynyt pistää silinteri tänne. Oi kyllä! Kannan sen ulos jurtasta ja juoksen ylös kiviselle kumpareelle jotta voisin tutkia mystistä objektia tähtien valossa. Ennen kuin annan sen pilotille, tahdon itse säästää siitä matkamuiston. Käteni ovat yhä hyvin kömpelöt, mutta onnistun ottamaan siitä valokuvan jokaisesta näkökulmasta ennen kuin otan sen takaisin käsiini ja pyöritän sitä hitaasti edessäni. Luulen erottavani tähden siihen kaiverrettujen symbolien joukosta...

Hyvin erityisen tähdin - viisisakaraisen - täysin sylinterin keskellä. Ja sillä on kaksonen, täysin symmetrisesti aseteltuna toisella puolella sylinteriä. Aivan kuin näiden kahden esi-isien symbolien puoleensavetävänä asetan sylinterin huolellisesti peukaloni ja etusormeni väliin, sormenpääni koskettaen tähtiä. Asetan sylinterin vaakasuoraan; se pysyy täydellisesti tasapainossa. Ja koska tulen aina olemaan lapsi sydämessäni, heilutan kättäni ylös ja alas luodakseni sen kuuluisan optisen illuusion - muovisen taikasauvan. Sauva tanssii, saaden minut virnistämään kuin lapsi. Lähes unohdan miksi istun tässä lumikasassa.

Yhtäkkiä lämmin hengähdys niskassani kiskaisee minut pois itseni hypnotisoineesta transsista. Yllättyen hypähdän ja puristan sylinteriä kovaa estämättä sitä tippumasta. Tunnistaisin tuon hengityksen mistä vain; sehän on Altaïr! Alan onnellisesti kääntyä häntä kohden, mutta juuri sillä hetkellä käteni alkaa täristä ja vetää huomioni toisaalle. Altaïr tuuppaisee minua hellästi päällään - hänen tapansa antaa halaus - mutta työnnän hänet pois yhdellä kädellä ja keskityn tähän kummaan ilmiöön joka on juuri tapahtunut. Aivan kuin jonkin sisäisen voiman hallitsemina, toinen kahdesta "korkista" nousee paikaltaan. Tärisevillä käsilläni vedän pois korkin ja katson mitä sisällä on.

Avausmekanismin lisäksi, joka muodostuu heiveröisistä rattaista, siroista metallisauvoista ja salvoista, sisällä on toinen sylinterimäinen objekti!

7. luku (Cinnamber)

Pohdin, kuikkakohan monta sylinteriä ensimmäisen alla piilottelee. Voisiko järjestelmä muistuttaa maatuskoita, niitä venäläistä nukkeja jotka menevät yksi toisensa sisään?

Päätellen sen lävitse juoksevista tummista raidoista, toinen sylinteri vaikuttaa olevan luinen ja ontoksi kaiverrettu. Nostan sen tähtien kirkkaaseen valoon nähdäkseni, olisiko sen keskelle piilotettu jotakin. Valo ei läpäise sitä, enkä näe sylinterin keskiosaa selkeästi. Yritän saada sisukset liikkumaan paikaltaan heiluttamalla sitä, mutta siltikään mitään ei tapahdu. Laitan huuleni silinterin toiseen päähän ja puhallan siihen kuin se olisi huilu. Ilma virtaa sen läviksi, mutta saan sellaisen vaikutelman, että mitä ikinä sisällä onkaan, se tulee puhallukseni eteen. Minun täytyisi hankkia metallinen sauva tai ohut keppi, jotta voisin poistaa sen sisällön. Mutta täällä ei ole mitään paitsi lunta.

Pitelen luusylinteriä edessäni ja kääntelen sitä hitaasti käsissäni. Ulkopuolta peittävät kaiverrukset - taas lisää salaperäisiä symboleja. Erotan tähden, taas viisisakaraisen, jonka päällä on hevosen pää. Yritän etsiä mahdollista toista tähteä, ihan vain koittaakseni tuuriani ja katsoakseni aukeaisiko tämä sylinteri samalla tavalla kuin ensimmäinen, mutta en löydä sellaista. Ei aina voi voittaa! Jatkan sylinterin tarkastelemista. Näen selkeän sarjan symboleissa, kirjaimia ja numeroita, mutta niiden ulkoasu ja muotoilu ei tuo mieleeni mitään. Ounastelen, että pettymykseni tulee vain säilymään, kunhan ojennan esineen pilotille...

"Hei! Mikä sinuun oikein tuli, Altaïr?"

Hevonen mutustaa hiuksiani; hän on selkeästi saanut selville miten saada huomioni. Ja nyt hän yrittää imeä korvaani!

"Hei! Lopeta, tuo kutittaa!"

Kiemurtelen ja tiputan luisen sylinterin lumeen, johon se jättää epäselvän suorakulmaisen painauman. Olen kontillani nostaakseni sen, kun Altaïr näykkäisee takamustani. Tönäisen hänet pois jotta voin sujauttaa luisen sylinterin takaisin metallisen sisään, ja painamalla kaksi tähteä takaisin yhteen pystyn sulkemaan sen kokonaan. Luiskautan sylinterin takaisin housujeni taskuun puhelimeni viereen ennen kuin nousen ja murisen äänekkäästi Altaïrille, joka on haastamassa minua.

"Tahdotko leikkiä?"

Vastaukseksi Altaïr nousee kahdelle jalalle ja potkaisee etujaloillaan ennen kuin laskeutuu takaisin alas suoraan eteeni, silmät kiiluen ja korvat luimussa, lihakset jännittyneenä, valmiina matkaan ensimmäisestäkin tekemästäni liikkeen eleestä. Katson häntä suoraan silmiin, yrittäen pitää itseni täysin liikkumattomana, ennen kuin hyppään hänen sivulleen ja läpsäytän häntä hellästi takamukselle. Pyörähdän väistääkseni Altaïrin kun hän yrittää kostaa minulle rynnimällä päälleni - tunnen hänet liian hyvin!

Olin paikalla hänen hankalan syntymänsä ajan, syöttäen häntä pullosta ensimmäiset päivät kun hänen emänsä ei siihen kyennyt. Usein nukuin käpertyneenä häntä vasten, olimme erottamattomat. Isäni huolehti Altaïrin emästä käyttäen apunaan tietouttaan voiteista ja yrttiliemistä, yritti parhaansa mukaan kannustaa tuota, että pieni vasa voisi saada ruokaa emästään. Emä oli kärsinyt suunnattomasti synnytyksestä, ja oli niin heikkona, ettei antanut edes oman vasansa tulla lähelleen. Mutta en ole koskaan nähnyt minkään hevosen vastustavan isääni pitkään; emä hyväksyi lopulta poikansa. Silloin paheksuin isääni siitä, että hän oli erottanut minut Altaïrista, mutta myöhemmin tajusin sen olleen pienen hevosen parhaaksi. Mutta se erityinen side jonka olimme muodostaneet säilyi, ja Altaïr, nyt kasvanut majesteettiseksi oriksi, leikki yhä kanssani samoin kuin ollessaan nuori varsa - ja sydämeni kiisi onnesta aina jakaessamme näitä hetkiä.

Väistän taas yhden rynnimisyrityksen ja ryntään karkuun. Altaïr saa minut kiinni välittömästi, ohittaa minut ja pysähtyy pikaisesti suoraan eteeni. Yritän teeskennellä lähteväni pakoon sivulle päin, sitten toiselle sivulle, mutta Altaïr tuntee minut liian hyvin. Hän tietää siirtoni etukäteen, ja blokkaa tieni. Me pyörähtelemme ympäriinsä, tanssimme yhdessä kunnes luottoratsuni saa minut menettämään tasapainoni, ja saa minut pyörimään ympäri lumessa aivan kuin aiemmin tiputtamani luusylinteri. Räjähdän nauramaan.

"Sinä voitat!"

Altaïr tepastelee ylpeänä ennen kuin lähestyy ja hieroo minua turvallaan. Maaten yhä, heilautan käteni hänen kaulansa ympärille ja hengitän hiljaa hänen otsaharjaansa. Altaïr laskeutuu hellävaroen maahan viereeni, antaen minulle kutsun jota en voi vastustaa. Painan itseni hänen selkäänsä vasten, heitän toisen jalan kyljen ylitse ja annan Altaïrin nousta seisomaan, kantaa minut riemastuttavalle ratsastukselle hänen selässään. Tällaisina hetkinä aika seisoo, ja millään muulla paitsi tällä tiiviillä siteellä välillämme ei ole väliä.

Mutta koneiston nopeasti voimistuva jylinä tuo todellisuuden tulvien takaisin. Nousevan auringon säteiden lävitse näen kirkkaan loistavan pisteen taivaalla, joka lähestyy meitä nopeasti...

8. luku (Cinnamber)

Ryhdistäydyn Altaïrin selässä hidastaakseni hänen vauhtiaan. Pyydän häntä hiljentämään vauhtia raviin ja sitten käyntiin. Hevoseni pudistelee päätään ärsyyntyneenä, hengittäen äänekkäästi. Hengähdämme lentokoneen saapuessa, sen laskeutuessa lumen pinnalle vaimennetulla tömähdyksellä muutaman metrin päähän meistä. Hätääntyneenä Altaïr katselee tunkeutujaa, haistelee ilmaa ja liikuttaa korviaan kaikkiin ilmansuuntiin. Hänen lihaksensa vapisevat, valmiina pakenemaan potentiaaliselta saalistajalta, tai sitten kohtaamaan tämän. Silitän häntä ja puhelen hänelle hellästi tyynnyttääkseni häntä, mutta tunnen silti jännitteen allani.

Tutkin suksien varustamaa pienlentokonetta. Se on virtaviivainen, enemmänkin James Bond -suihkukone kuin suuri helikopteri mitä olin odottanut. Hannibal Yhtiön logo, suuri H-kirjain tasasivuisen kolmion sisässä, on painettuna ilma-aluksen kylkeen. Koneisto lakkaa hyrisemästä ja ohjaamon sivuikkuna aukeaa samaan aikaan kun ramppi siitä liukuu hiljaa maahan.

Lentäjä ottaa kypärän päästään ja silmälasit silmiltään kävellessään ramppia alas. Puristaen Altaïria pohkeillani kannustan häntä kävelemään kohti tulijaa, mutta hevoseni iskee kaikki neljä kaviotaan lumeen ja kieltäytyy liikkumasta. Yritän vaatia tätä liikkumaan, turhaan, ja päädyn nousemaan pois selästä lähestyäkseni pilottia yksin jalan. Takanani tunnen kavioillaan maata polkevan ratsuni ahdistuksen ja epäilyksen. Yritän tyynnytellä häntä, mutta hän jatkaa edestakaisin ravaamista.

Katson tarkemmin korkeaa hahmoa, joka kävelee minua kohden. Pienestä nilkutuksesta huolimatta hänestä säteilevä uskomaton itsevarmuus ei johdu pelkästään hänen hienoista Länsimaisista vaatteistaan, jotka olivat keveitä ja lämpimiä samanaikaisesti, ja hänen kalliista vaellussaappaistaan. Hänen hiuksensa ovat paksut ja mustat, ja hänen muutaman valkean karvan värittämä musta partansa on siististi leikattu. Lähestymme toisiamme hitaasti, kuin kaksi lehmipoikaa lännenfilmissä, katsoen koko ajan toisiimme. Vaistonvaraisesti vien vasemman käteni housujeni taskuun ja puristan sylinteriä tiukasti, aivan kuin se olisi pistooli. Päädymme kasvot toisiamme vasten, aivan kuin olisimme kaksintaistelussa kuolemaan... Tunnen oloni uskomattoman hengästyneeksi. Kumpi vetää aseensa ensin?

Lentäjä ojentaa hänen hanskan peittämää kätensä kuin kätelläkseen, ja vaistomaisesti kohteliaana ojennan omaani hänelle; mutta hänen kätensä asento pian saa minut tajuamaan asioiden oikean laidan. Kämmen ylöspäin, hän viestii minua antamaan hänelle esineen, jota hän on tullut noutamaan. Oikea käteni valahtaa veltoksi ja vastenhaluisesti vedän sylinterin taskustani ja asetan sen hänen levitetylle kämmenelleen. Välittömästi esineen nähtyään pilotti menettää kaiken kiinnostuksensa minua kohtaan. Hänen huulensa vääntyvät virneeseen kun hänen sormensa sulkeutuvat sylinterin ympärillä, ja hän vilkaisee minua jäisellä sinisellä tuijotuksella silmälasiensa takaa. Vasta kun hän puhuu, välittömästi tunnistettavalla aksentilla käheän äänensä kanssa tajuan, että edessänihän on itse John Fitzegerald Hannibal!

"Olen niin hyvin kiitollinen sinulle. Tämä esine on todella arvokas... Tieteelle."

Tahdon kysyä häneltä monia kysymyksiä, koska tahdon tietää lisää sylinteristä, siihen kaiverretuista symboleista ja sen löytöpaikasta, mutta seison vain paikallani suuni ammottaen kuin typerä kala. Hannibalin ojentaessa minulle paksua kirjekuorta pudistan päätäni ja mumisen,

"Ei, ei, ei tarvitse kiittää... Tämähän... Tämähän on tieteen puolesta."

Hannibal hymähtää ja yrittää survaista kirjekuorta paitani sisään. Sillä hetkellä, luullen että kimppuuni hyökätään, Altaïr ilmestyy, kiihkeästi rynnäten Hannibalia päin joka kompuroi hetken ennen kuin kaatuu maahan. Se ei ollut leikkisä töytäisy kuin Altaïrin leikkiessä kanssani, vaan kaiken peliin laittava hyökkäys. Sieraimet roihuten, korvat taakse painuneina, hevonen on valmis puremaan ja rynnimään päällekarkaajani maahan ilman armoa. Ryntään Hannibalin vierelle auttaakseni hänet ylös, mutta hänen kasvoilleen leviävä katse saa vereni muuttumaan kylmäksi ja minut ottamaan askeleen taaksepäin.

Hannibal on raivoissaan. Hän nousee seisomaan vihan täytteinen ilme kasvoillaan, ja vetäisee taskustaan ohuen teleskooppivartisen kepin jonka hän näpäyttää auki. Hän kohottaa kätensä ja iskee Altaïria ennenkuulumattomalla väkivallalla. Pitkä verinen juomu ilmestyy hevoseni kaulalle.

Ajattelematta hetkeäkään heitän itseni Altaïrin ja Hannibalin väliin ja levitän käteni, ottaen vastaan seuraavan iskun kepistä poskelleni Altaïrin sijasta:

"Lopeta! Pyydän! Ei hän satuta sinua!"

Hannibal narskuttaa hampaitaan, hänen sieraimensa leimuten. Toisessa hänen poskistaan nykii elohiiri. Hellästi asetan käteni Altaïrin kaulalle ja kuiskaan muutaman rauhoittavan sanan hänelle irrottamatta silmiäni Hannibalista. Hiljaa, Hannibal mumisee:

"Suosittelen, että et ikinä päästä hevostasi lähelleni uudelleen."

Liikutan käteni Altaïrin kaulalta tämän otsalle, työnnän tätä taaemmas ja vihellän terävästi. Altaïr liikahtaa taaemmas, kääntyy ympäri ja ravaa pikaisesti kauemmas häntä pystyssä ja korvat luimussa, pysähtyen turvallisen välimatkan päähän. Tiedän, että hän on raivoissaan, valmiina hyökkäämään yhdestäkin epäilyttävästä liikkeestä, mutta tiedän myös hänen tottelevan minua.

Hannibal laskee aseensa alas laittamatta sitä pois. Hän kävelee takaisin lentokoneensa luokse, ramppia ylös ja läimäyttää ohjaamon ikkunan kiinni. Välittömästi sen jälkeen kun koneisto käynnistyy lentokone lentää tiehensä Altaïrin vimmaisan hirnunnan saattelemana. Pelko saa viimein vallan minusta ja jalkani alkavat väristä kuin lehdet tuulessa. Läimäytän itseäni yrittäen kerätä itseni, kerron että pahin on ohitse. Hengittäen syvään käännyn kohti tärisevää hevostani.

"Minä... Minä... Mennään."

Edes vilkaisematta Hannibalin tiputtamasta kirjekuoresta varisevia seteleitä kohden, hieron kädellisen lunta Altaïrin vammaan puhdistaakseni sen. Sitten palaan leiriin jalan, täysin alakuloisena ja tuohtuneena kohtaamisesta, kuin poloinen yksinäinen lehmipoika...

Saapuessani leiriin, kaikki ovat olleet hereillä jo jonkin aikaa ja ovat kiireisiä askareidensa parissa kiinnittääkseen minuun mitään huomiota. Altaïr lähtee rinnaltani juomaan joesta ja minä, sydämeni raskaana, menen tyhjään jurttaan ja nappaan kannettavani, sekä muutamia muita asioita joita tarvitsen Ulan Batoriin paluutani varten. Jos kiirehdin, ehdin vielä päivän ainoaan bussiin. Minun täytyy puhua jollekulle tapahtuneesta, mutta valitettavasti kukaan perheessäni ei voi minua auttaa.

9. luku (Cinnamber)

"Senkin typerys, sinun olisi pitänyt ottaa ne rahat! Olisit voinut käyttää niitä ostaaksesi uuden deelin!"

Loputtomalta tuntuneen matkan jälkeen, jonka aikana en ollut nukkunut silmäystäkään, Salonqan reaktio satuttaa minua syvästi. Hän on normaalisti niin terävä päästään, mutta hän ei kykene ymmärtämään miksi en ikinä voisi hyväksyä mitään keneltäkään sellaiselta kuin Hannibal. Kaikista epäitsekkäistä tavoitteistaan huolimatta sen miehen täytyi olla sairas kyetäkseen iskemään Altaïria niin armotta. Olisin tuntenut oloni likaiseksi, jos olisin hyväksynyt hänen rahansa.

Salonqa huokaisee syvään ja päästää ilmoille haukotuksen, joka pikaisesti muistuttaa minua siitä että herätin hänet juuri kun hän oli menossa nukkumaan. Hän kävelee vessaan ja palaa antiseptisen voiteen, vanutupon ja siteiden kanssa. Hän vetäisee esiin tuolin jalallaan ja osoittaa sitä kohden leuallaan:

"Näytät kuin olisit tapellut karhua vastaan. Siistitään sinut ensin kuntoon ja sitten voit näyttää minulle ne valokuvat siitä sylinteristä. Jos Hannibal tuli kerran hakemaan sitä henkilökohtaisesti, niin sen täytyy olla todella arvokas."

"Tuo kirvelee!"

"Senkin nynny! No niin, ohitse on."

Salonqan napatessa puhelimeni käteensä ja selatessaan sitä lävitse hänen huonotuulisuutensa poistuu ja korvautuu kiivaalla uteliaisuudella.

"Se on uskomaton!"

Hän kurottaa pöytälaatikkoonsa ja ojentaa minulle muistion ja kynän.

"Harmi, ettet ottanut kuvaa luisesta sylinteristä. Se olisi antanut meille paremman idean siitä, että mikä se oikein oli. Mutta kokeile jos voisit piirtää sen muististasi, hevosen pään ja ne muut kaiverrukset."

"Toki pomo!"

Raapustaessani kynällä kämmenessäni kuin lapsi ala-asteella, Salonqa siirtää kuvat kannettavalleni. Hän järjestää ne suorakulmaiseksi 3D-malliksi, joka pyöriessään näyttää aivan kuin alkuperäiseltä sylinteriltä. Olen vaikuttunut.

Salonqa katsoo piirtämää kuvaani, skannaa sen ja tekee saman prosessin sille kuin mitä hän oli tehnyt valokuville.

"Näyttikö se tältä?"

"Huomioimatta sen, että piirsin sen kuin Parkinsonin taudista kärsivä vuohi, niin joo, pitkälti kyllä".

Salonqa pohtii keskittyneesti ja suuntaa sitten minuun intensiivisen tuijotuksen.

"Antiikkista kieltä ja kummallisia symboleita. Me tarvitsemme apua ratkaistaksemme tämän kaiken. Olisiko okei kysyä 'Tietoverkolta'?"

Tietoverkko... Se koostui maanlaajuisista internetin käyttäjistä, niin anonyymeistä kuin kuuluisuuksistakin, kaikki omilla tutkimusalueillaan. He olivat auttaneet meitä luomaan oppimisjärjestelmän mongolialaisille paimentolaislapsille. Tietoverkkoon oli liitoksissa ihmisiä jokaisesta kansalaisuudesta, ja yhdistettynä sillä oli tietoa kaikista maailman aiheista. Ja he kaikki auttoivat toisiaan. Se oli suorastaan täydellinen ratkaisujen löytämiseen!

Keittäessäni hyvin vahvaa teetä, kuulen Salonqan kirjoittavan näppäimistöllään kuin riivattu nainen. Kun hän päättää ottaa tehtäväkseen jonkin projektin, mikään ja kukaan ei voi tulla hänen tahdonvoimansa ja energiansa välille... Näen hänet mielessäni, rypistäen otsaansa, puhaltaen hiuksia pois silmiltään kärsimättömänä. Hänen pitkät, solakat sormensa tanssivat, aina välistä pysähtyen siirtämään hiuksia korviensa taakse. Hän on sanonut, että jonain päivänä hän ajaa ne kokonaan pois. Rukoilen ettei hän tekisi niin koska olen hulluna hänen hiuksiinsa, niihin mahongin värisiin kiharoihin jotka blokkaavat valoa. Tahdon silittää niitä tuntikausia, hukkua hänen tuoksuunsa.

Mutta nyt vain seison paikallani kuin idiootti, hypnotisoituneena hänen selästään ja kahden teekupin polttaen kämmeniäni kun hän viimein painaa "Enter"-näppäintä ja valahtaa tuolilleen, venyttää kaulaansa ja käsiään selkänsä taakse, antaen sormiensa levittyä kuin viisisakaraiset tähdet.

Hän nousee seisomaan ja kävelee luokseni ottaakseen oman teekuppinsa.

"Kiitos! Mutta miksi sinä tuijotat minua noin? Onko minulla mustetta kasvoissani, tai jotain?"

Tietenkään en pysty kertomaan hänelle kuinka lumoutunut olen hänestä ja kuinka paljon pidän hänestä. Sen sijaan katson muualle, tuntien itseni muuttuvan karmiininpunaiseksi ja kysyn häneltä,

"Onko sinulla peiliä?"

10. luku (Cinnamber)

Niin ääliömäisen huomautuksen jälkeen kuka tahansa muu tyttö olisi läpsäissyt minua tai juossut peilin ääreen katsomaan, miltä näytti. Mutta ei Salonqa. Hän vastaa legendaarisella sukkeluudellaan:

"Toki, repussani. Miksi, tahdoitko laittaa huulipunaa?"

Hänen venytellessään tuolissaan kasvonsa ylösalaisin ja kätensä levällään kuin tähdet sain äkkinäisen neronleimauksen: mitä jos yrittäisimmekin selvittää luisen sylinterin kaiverruksia käänteisesti? Muistelen kun tiputin luusylinterin pakkautuneeseen lumeen, ja sen jättämää suorakaiteen muotoista jälkeä. Selitän ideani:

"Kaiverrukset ovat koholla. Jos pyörittäisimme sylinteriä vahalaatalla tai uudella savitaululla kuten esi-isämme tekivät, niin kaiverrukset..."

"Näkyisivät käänteisinä, kuten peilissä!!"

Sen sijaan että hän olisi mennyt hakemaan peiliä laukustaan, Salonqa ryntää tietokoneelleen ja kirjoittaa komentoja kääntääkseen kuvat ylösalaisin. Hän hihkaisee yllättyneenä,

"Miten suurenmoinen tapa kuljettaa tekstiä. Helpompi piilottaa, mutta paljon pienempi ja paljon kevyempi kuin savitaulu tai pergamentti. Ylösalaisin käännettynä se näyttää antiikkiselta kreikalta. Siinä on sanarykelmiä ja niihin sekoittuvia geometrisia symboleja..."

Aivan kuin varmistaakseen aavistukseni saamme viestin Talilalta, australialaiselta alkukantaisen taiteen opiskelijalta, jonka mukana tulee valokuvia värikkäästä lasin suojaamasta kankaanpalasesta ja harmaasta sylinteristä koholla olevilla kaiverruksilla, joka muistuttaa hyvin paljon omaamme. Sen lävitse on työnnetty värttinä ja sen vieressä olevissa terrakotan värisissä saviruukuissa on värillistä mustetta. Hänen viestissään on lievästi pilkallinen sävy:

"Hei lapset, jos ajattelitte että keksitte toistuvien etnisten kuvioiden painannan kankaaseen aloittaaksenne uuden muotivillityksen, niin teidän kannattaisi tietää että se patentoitiin Foinikiassa yli 2500 vuotta sitten! Ja hommatkaa ammattilaissuunnittelija piirtämään kuvat, ellette sitten halunneet tyylisuuntauksenne olevan nimeltään "lapsellinen"!"

Salonqa lähettää kiitosviestin hänelle ennen kuin kääntyy puoleeni uhitteleva pilke silmissään.

"Jos minulla olisi savitaulu ja pyörittäisin luista sylinteriä sen ylitse, pystyisin näkemään piilotetun viestin kirjoitetussa muodossa. Mutta miten tulen ikinä tietämään missä suunnassa minun pitää lukea se ja mitä nämä merkit tarkoittavat, ellei minulla ole koodin purkajaa?"

O-ou, tässä sitä taas mennään. Olen tietokoneasiantuntija, tietosalauksen spesialisti, en salaisia koodeja purkava hakkeri! Kaikki ystäväni pyytävät minua jatkuvasti auttamaan heitä seuraamaan elokuvia tai TV-sarjoja aina ollessaan ulkona tai auttamaan heitä pelaamaan pelejä ilmaisiksi ja en voi ikinä kieltäytyä. Mutta se on eri pannullinen kaloja. Kuinka ikinä pääsisin niin pitkä aika sitten eläneitten ihmisten päiden sisään, ja ymmärtäisin heidän salausmenetelmänsä? Mutta Salonqan kauniiden silmien katsoessa suoraan minuun ja hänen pehmeä kätensä olkapäälläni, en voi kieltäytyäkään. Yritän lirkutella hänelle:

"Minun täytyy tietää miltä aikakaudelta se on peräisin, että tiedän mistä aloittaa. Voisitko kysyä muinaiskieliin perehtyneiltä asiantuntijoilta, sekä muinaisreliikkien historioitsijoilta?"

Salonqa väläyttää minulle kirkkaan hymyn ja ojentaa minulle kannettavani.

"Lähetin jo ne kuvat sinulle. Voit tehdä sen itse!"

Sitten hän kaataa meille toiset teekupit. Tämä yö on vasta alkanut!

11. luku (Cinnamber)

Ennen kuin heitän itseni arkeologiseen koodinpurkutyöhöni, mietin sitä aikaa kun löysin ensimmäisen sylinterin, silloin kun se oli käärmeennahan peitossa. Epätodellinen näky jäisestä hevosesta hyppää mieleeni. Voisiko sylinterin ja hevosen välillä olla jokin linkki? Kun yhdistin itseni väliaikaisen laboratorion kameroihin lähelle tippumispaikkaani, naistenmies Jargal oli tutkimassa käärmeennahkaa. Minun täytyy päästä yli tästä ääliömäisestä kateellisuudesta ja ottaa selvää mitä löydöksiä he ovat saaneet aikaan laboratoriossa. Aion ottaa selville, kuinka pitkälle he ovat päässeet. Huomioiden Hannibalin koneen lentonopeuden, tiedemiehet ovat varmasti jo saaneet metallisylinterin haltuunsa. Olisivatko he voineet jo selvittää mystisen salaisen viestin, joka sen uumenissa piilottelee?

Käytän ääniohjausta yhdistääkseni väliaikaisen laboratorion kameraan ja zoomaan käärmeennahan parissa työskentelevään yksikköön. Hmm, näyttää siltä että analyysit ovat edenneet suuresti, koska Jargalin pöydän äärelle on kerääntynyt paljon porukkaa. Ei sittenkään, he katselevat ruutua jossa näkyy kuva käärmeennahan ulkoisen puolen timanttikuvioisista suomuista, levitettynä ja painettuna kahden suuren lasilevyn väliin. Tiedemies, luultavasti herpetologisti, sammakkoeläimien ja matelijoiden asiantuntija, esittelee joukolle hänen tutkimuksensa aikaansaannoksia.

"Tämä näytekappale, peräisin hyvin myrkyllisestä vipera ammodytes meridionalis -alalajista, eli arviolta 2300-2400 vuotta sitten alustavien tutkimuksiemme mukaan. Tietokantamme mukaan se ei voi olla peräisin Mongoliasta tai mistään viereiseltä alueelta, sillä tätä lajia esiintyy vain Kreikan saarilla. Se on "tuotu maahan", luultavasti kuolleena, kuten voitte nähdä tämän lähes kirurgisen leikkaushaavan jäljiltä. Toimielimet on poistettu ja korvattu... Jollakin. Jollakin mikä oli korkeintaan 20 senttiä pitkä ja ympärysmitaltaan kolme senttimetriä. Nahka oli raaputettu puhtaaksi ennen käsittelyä suolalla sen puhdistamiseksi ja säilyttämiseksi. Sitten se rei'itettiin reunojen ympäriltä ja ommeltiin yhteen piilotetun esineen ympärille... Sanoitko, että sellaista esinettä ei ole vielä löydetty?"

Olen raivoissani! Hannibal ei ole antanut heille sylinteriä?? Mies joka tunnetaan juurikin SINÄ tieteen puolustajana, on pitänyt sen itsellään??

Mutta minulla ei ole aikaa velloa raivossani koska silmäni vetäytyvät siihen mitä ruudulla tapahtuu. Lasilevy kääntyy paljastaakseen sisäpinnan. Silmiäni siristäen pystyn erottamaan epäselvät nahkaan jääneet jäljet, peräisin metallisylinteriin kaiverretuista symboleista, mukaan lukien ne kaksi tähteä!

"Ja nyt, annan puheenvuoron kollegoilleni lingvistiikan ja symbologian puolelta!" Herpetologi päättää puheenvuoronsa. "Olisin kunnioitettu jos voisitte pitää minut ajan tasalla tutkimuksienne tuloksista."

Ensimmäinen viettini oli lähettää laboratoriolle Salonqan mallintamat kuvat, mutta olin niin järkyttynyt Hannibalin väkivaltaisuudesta ja niin peloissaan hänen suunnattomasta taloudellisesta voimastaan, että vain istun paikallani halvaantuneena, aivan kuin silloin kun olin tehnyt lapsena jotain väärää, joka oli saanut isäni raivostumaan silmittömästi. Jonain päivänä minun pitää kasvaa eikä olla pelkuri, mutta juuri nyt kaikki mitä mielessäni liikkuu on se, mitä Hannibal tekisi minulle, jos hän saisi selvää, että lähetin kuvat laboratoriolle. Mitä minun pitäisi tehdä?

Onnekseni Salonqa vetää itsensä tutkimustyönsä parista keskittyäkseen minuun, pelastaen minut tyrmistykseltäni.

"Ateenassa asuvan Anguélos Keusséogloun mukaan kirjaimet ovat peräisin jostain monista antiikkilaisista Kreikkalaismurteista. Kyseessä oleva saattaa olla peräisin 300-luvun puolivälistä ennen ajanlaskun alkua. Hän uskoo tunnistaneensa sen attikalais-joonialaiseksi murteeksi, Makedonian alueen pääkieleksi, mutta hän tahtoo tehdä vielä hieman lisätutkimuksia ollakseen varma."

"Makedonia, se on alue Ateenasta pohjoiseen jos muistan oikein. Mitä hän ymmärsi luettuaan tekstin kerran lävitse?"

"Se vaikuttaa olevan jonkinlainen suojeleva loitsu Zeuksen pojalle tai hänen hevoselleen. Ja ilmeisesti siinä on joitain melkoisen epämiellyttäviä uhkauksia pitämässä varkaita erossa. Se ei ole vielä kovin selvää. Ja entä sinä, mitä sinä olet tekemässä?" Hän lisää, istahtaen viereeni katsoakseen ruutuani.

Ahdistuksen muodostaneella möykyllä kurkussani, kerron hänelle mitä sain selvää käärmeennahasta ja varmistan herra Keusséogloun epäilemän ajanjakson. Kerron hänelle myös Hannibalin petoksesta ja siitä, että pelkään hänen saattavan käyttää sylinteriä omaksi hyödykseen. Salonqa mutristaa huuliaan epäileväisenä.

"Muuten kuin arkeologisen helyn keräilemisellä, juuri nyt en näe mihin hän tällä pyrkii. Oikeastaan en tiedä Hannibalista mitään, paitsi että hän on kansainvälinen bisnesmies ja filantrooppi. Oletko tehnyt tutkimusta häneen liittyen?"

Pudistan päätäni. Salonqa hieraisee silmiään ennen kuin palaa koneelleen.

"Katsotaanpa, mitä hänestä löytyy netistä. Se saattaisi auttaa sinua näykkäisemään vainoharhaisuutesi verson tiehensä!"

Toivon niin, että Salonqa on oikeassa. Mutta kummallinen levottomuus velloo syvällä sisälläni. Mitä Hannibal piilottelee hänen täydellisen ulkokuorensa takana?

12. luku (Cinnamber)

Salonqan etsiessä tietoja Hannibalista, palaan itse takaisin kameroiden pariin.

"Et tule uskomaan tätä!" Rykäisen äkillisesti, kuin tukehtuen.

"Mitä? Saitko jotain muuta selville siitä kuvottavasta Hannibalista?"

"Speleologit ovat löytäneet sen kuilun pohjalla olleen hevosen ratsastajan. Katso näitä kuvia!"

Luolastotutkijoiden kypäriin kiinnitettyjen kameroiden avulla näemme syvänteen pohjalle, jonne epäonnekas ratsastaja päätyi.

Salonqa istahtaa vierelleni ja liu'uttaa käsivartensa kyynärpääni alle, tarrautuen olkapäähäni.

"Ajatella, että noin olisi voinut käydä sinulle..."

Jos edessäni ei olisi ollut murheellinen näky vääristyneestä jäätyneestä ruumiista, olisin halannut Salonqaa, suudellut hänen kaulaansa, siirtynyt kohti tämän hiuksia, sivellyt hänen huuliaan ja...

"Näitkö tuon?" Hän huudahtaa äkkinäisesti ja vetäytyy minusta osoittaakseen näyttöä.

Älä vain sano minulle, että hän yhä sekoaa Jargalin häikäisevästä hymystä! Joka tapauksessa olen menettänyt tilaisuuteni jälleen. Aina joskus toivoin, ettei Salonqa olisi ollut niin viisas ja utelias kaikesta. Kuka tahansa muu tyttö olisi epäilemättä antautunut jo pitkä aika sitten sanoinkuvaamattomalle viehätysvoimalleni. Mutta kun mietti toisin päin, niin miten voisin ikinä olla kiinnostunut mistään muusta tytöstä kuin Salonqasta?

"Hänellä on yhä haarniska tunikansa päällä ja häneltä puuttuu toinen sandaali, raukkaparka."

Joten hän oli kiinnostunut ratsastajasta. Kuvittelen tämän antiikkisen soturin vierelle miekan, sitten nilkkaimet jotka lähtivät hänen sandaaleistaan peittääkseen hänen pohkeensa. Hetken ajan kuvittelen ratsastavani Altaïrilla lumessa sandaaleissani ja vastentahtoinen puistatus iskee lävitseni. Verrattuna menneisyyden sotilaisiin olen todellakin nynnerö...

"Tulkaa takaisin ylös. Älkää koskeko mihinkään, lähetämme paikalle ryhmän", joku ärjähtää ja speleologit lähtevät löytöpaikalta. Suureksi pettymyksekseni, heidän kameransa kääntyvät pois ratsastajasta ja takaisin kohti kivisiä pullistumia, joita peittivät köydet, metallihaat ja nostojärjestelmät.

Kiivaita keskusteluja syttyy laboratoriossa. Jotkut puhuvat suuresta historiallisesta löydöstä, Nobelin palkinnosta, toiset sanovat että heidän pitäisi olla yhteyksissä mediaan. Ja sitten laboratorion päällikkö pyytää hiljaisuutta. Surkealla äänellään hän kuuluttaa,

"Meidän täytyy pakata kaikki pois. Hallitus on juuri nimennyt Hannibal-yhtiön hoitamaan loput tästä operaatiosta."

Pettyneiden kommenttien mekkalasta erotan vielä pettyneemmän äänen.

"He lähettävät paikalle suuria nimiä ja vievät kaiken kunnian. He leikkautuvat vuoreen ja vievät kaikki löydöksemme takaisin Yhdysvaltoihin jäädytystilallisilla koneillaan. Ja me..."

Salonqa tuijottaa minua pitkän aikaa.

"Ja milloinka sinä olet lähdössä Massachusettsiin? Tahtoisin vain huomauttaa, että eräs Hannibal-yhtiötä tukevista yhtiöistä on TUNNETUIN maailmanlaajuinen kryogeniikan asiantuntija ja vain muutaman kilometrin päässä MITistä."

Pikaisesti tajuan, että minulla ei ole minkäänlaista kiinnostusta lähteä Yhdysvaltoihin Salonqan pysytellessä Mongoliassa. Tämä tulevaisuudennäkymä pöyristyttää minua.

"Minä... Yhdysvalloissa täysi-ikäisyys on 21 vuotta - minun täytyy saada isäni myöntymään tähän."

"Ja?"

"En ole vielä kysynyt", vastaan pateettisesti. "Mutta, Salonqa, minä..."

"Häpeä!" Salonqa sanoo närkästyneenä, nousee seisomaan eteeni silmänsä vilkkuen ja kätensä lanteillaan kuin vihainen jumalatar. "Matkaan siitä! Pakkaa kampeesi ja palaa välittömästi kotiin. Kun saat mahdollisuuden opiskella huipputasolla, millään muulla ei ole väliä!"

Ja niine sanoineen hän läimäyttää oven kiinni edessäni. Olen niin idiootti!

13. luku (Cinnamber)

Jätän huoneiston hallit taakseni raskain mielin. Minun pitäisi yrittää käyttää jäljellä olevat tunnit ennen aamunkoittoa nukkumiseen, mutta mieleni ravaa tuhatta ja sataa joten en usko, että pystyisin vaipumaan uneen. Vaellan autioita katuja pitkin, joita reunustavat identtiset neuvostoliiton 1970-luvulla rakentamat betonirakennukset. Tottumuksestaan jalkani johdattavat minut yliopistolle. Käytän avainkorttiani päästäkseni kirjastoon, tutkimuspaikkaan joka toimi myös uneliaiden oppilaiden pakopaikkana. Täällä ei ole ketään. Suuntaan historia-osastolle ja luen hyllymerkintöjä kunnes löydän antiikkisen historian osion. Liikutan yhä repeytyneiden siteiden peitossa olevaa etusormeani kirjojen kansien ylitse. Auttaisiko mikään näistä vanhoista kirjoista ymmärtämään mitä muinainen ratsastaja teki Mongoliassa Altai-vuorten huipuilla?

"Etkö saa unta, nuori Battushig?"

Älähdän yllättyneenä ja käännyn äänenlähdettä kohden. Pöydälle kerääntyneen kirjakasan takaa tunnistan tutun kaljun päälaen.

"Professori Temudjin!"

"Tule istumaan kanssani ja kerro, mitä vastauksia etsit. Minulla on teetä termospullossani."

Sipaistuani muutaman kerran suolaista teetä, onnistun saamaan suustani muutaman käsittämättömän sanan. Professorini ystävällinen hymy levenee ja hän nyökkää minulle jatkaakseni. Pato murtuu. Kerron hänelle peloistani, Amerikkaan lähtemisestä ja kaiken tuntemani taakse jättämisestä, siitä että en ole tarpeeksi kykenevä, isäni kohtaamisesta... Kun viimein lopetan, professorini katselee kirjaston hyllyjä hellä ilme kasvoillaan.

"On yllättävää, että tulit tänne löytääksesi vastauksia näiden vanhojen kirjojen seasta. Mutta tiedätkö, "maailma on kirja, ja he ketkä eivät matkusta lukevat siitä vain yhden sivun". Pappi Augustinus, berberiläinen kristitty teologi ja filosofi 400-luvulta, sanoi niin."

Nyökkään; professorini tietää tiedonjanostani ja kuinka saada parhaat puoleni esiin. Kaataessaan lisää teetä, hän kysyy,

"Mikä johdatti sinut antiikkisen historian osiolle? Äkkinäinen viisauden vietti?"

"Oi ei, professori. Selitän", jatkan ja avaan kannettavani näyttääkseen hänelle sylinterien kuvat.

Ja loputtomana sanojen virtana kerron hänelle kaiken, mitä Salonqa ja minä saimme selville. Mainitessani hänen nimensä, näen professorin silmissä pilkahduksen, mutta hän pitäytyy kommentoimasta ja jatkaa tarkkaavaista kuunteluaan. Kun lopetan puhumisen, hän pysyy hiljaa pitkän aikaa. Sitten hän mumisee nimen.

"Khubilai. Hän on yksi välkyimmistä entisistä oppilaistamme ja työskentelee Hannibal-yhtiölle. Hän laittoi pystyyn yhtiön tietokoneiden suojausjärjestelmän. Uskon maininneeni hänet ennen, aika useastikin itse asiassa. Tahtoisitko, että laittaisin sinut yhteyksiin hänen kanssaan? Se saattaisi auttaa sinua välttämään vaarallisia "murtautumisia". Hannibal-yhtiö on vaarallisen hyvin perillä asioista ja voimakas kokonaisuus."

Hyväksyn tarjouksen kiitollisena. Professori ottaa jotain rasvaiseen paperiin käärittyä vanhasta salkustaan.

"Syö. Tarvitset voimiasi päästäksesi takaisin arolle."

Yritän kieltäytyä siinä onnistumatta; tiedän taistelevani hävittyä ottelua. Kiitän häntä, kumarran kunnioittavasti ja lähden kirjastosta. Kävelen takaisin kylän lävitse, nyt hitaasti alkaen herätä, ja suuntaan bussipysäkille. Tuntui hyvältä puhua opettajalleni. Nyt kaikki mitä on jäljellä, on kohdata isäni!

Mutta kun viimein saavun perheeni leiriin, tahdon huutaa epätoivosta - täällä ei ole ketään! Heidän on täytynyt vaihtaa leirin sijaintia, ja parin kolmen tunnin sisällä he olivat ehtineet purkaa jurtat osiin ja pakata kaikki tavaransa. Näen kavionjälkiä ja paimentolaisten jalanjälkiä jotka suuntaavat etelään, mutta en tiedä minne he ovat menossa. Huokaisten syvään, päätän kiivetä yhä lumen peitossa olevan kallion päälle. Käyttäen käsiäni estääkseni minua sokaistumasta jäähän osuvasta auringosta, saan katseeseeni suuren, tumman liikkuvien henkilöiden joukkion. Koko aili ja heidän laumansa liikkumassa yhtenä. Selvä sitten, kaipa minun on kiirehdittävä saadakseni heidät kiinni...

14. luku (Cinnamber)

Tuntuu kuin olisin kävellyt vuosisatoja ja voimani alkavat todellakin huveta. Säälittävä donitsin korvike jonka olin saanut professoriltani tuli syödyksi jo pitkä aika sitten; toivon todella että he eivät ole enää kaukana. Maata peittää yhä vähemmän lunta, vihreitä ruohonversoja alkaa näkyä siellä ja täällä, kutsuen luokseen kevättä kopealla ruohoisella kaipuullaan. Aron ylitse puhaltava tuuli kantaa korviini määintää ja ihmisten ääniä. Viimeinkin! Kukkulan huipulta näen upean näyn.

Moitteeton ruohoinen laakso jonka lävitse virtaa joki auringonvalossa kylpemässä. Tämä on uusi laidunalue jonka aili on valinnut ja karja, lampaat ja hevoset, ketkä eivät voi odottaa päästäkseen maistamaan uutta ruohoa, nauttivat siitä täysin sydämin. Heidän energiansa nuorentaa minua, ja nopeasti matkaan takaisin leiriin.

Tunnistan isäni, joka on jo iskemässä maahan tolppia lammashaoille yhdessä Gambatin ja useiden muiden ailin miesten kanssa. Toiset ovat asettelemassa koveroita säleikköjä ympyrään, taitellen niitä auki kuin haitareita. Sitten he kiinnittävät suuret toisiinsa kiinnitetyt kepit keskellä olevaan pääkappaleeseen, vähän kuin sateenvarjon sankoja, nostavat koko hoidon ylös ja asettavat sen kahden keskipylvään päälle. Lopulta tämä itseään kannatteleva laitteisto tuetaan vahvasti paikalleen solmimalla useita tukevia solmuja jurtan nahkaisiin nyöreihin. Olen usein sanonut, että Mongolian nomadit ovat arojen merimiehiä!

Näen äitini levittämässä huopakattoa maalle ja lähestyn häntä onnellisena. Hänen silmänsä kimaltelevat ja leveä hymy valaisee hänen kasvonsa, mutta hänen halauksensa täytyy odottaa kunnes työ on saatettu loppuun. Otan tolpan, liu'utan sen huopaan ja autan naapureitani nostamaan painavan kankaan kehikon päälle. Sitten pyöritämme huovan reunustat alas pyöreän säleikön päälle puolelta toiselle keskiovelta katsoen ja kiinnitämme nekin maahan. Jurtan sisällä, isoäitini ja siskoni levittävät mattoja puulattialle odottaessaan että tulisija, sängyt ja arkut asetetaan paikoilleen.

Kaikkien naapurien auttaessa toisiaan kestää vain kaksi tai kolme tuntia kunnes koko ailin jurtat ovat kasattuina ja tulisijat sytytettyinä. Vanhukset valmistavat lahjan maidosta Tengrille, Taivaan isälle, esi-isillemme ja suojelushengille jotta he katsoisivat laumojemme ja jurttien asukkaiden ylitse. Syöksyn siskojeni minulle tarjoamien makeiden donitsien kimppuun. He kaikki höpöttävät innokkaina kertoakseen minulle uusimmista seikkailuistaan, kun jostain kuuluu äkkinäinen äänekäs jyrähdys. Leirin koirat alkavat haukkua kuuta kohden. Hirvittävä myrsky puhkeaa ja vyöryvä sade alkaa hakata aroa.

Meille ukkosmyrskyt ovat yhtä suuri katastrofi kuin laumojemme kimppuun hyökkäävät sudet. Veden purot peittävät jo nyt jurtan lattian ja tulvivat maton ylitse. Naisten ja lapsien paniikinsekaiset huudot saavat minut toimimaan. Käsken siskojani kiipeämään sänkyjensä päälle ja olemaan liikkumatta kunnes aikuiset palaavat. Sitten ryntään ulos jurtasta auttamaan väkeäni.

Äidit keräävät kasaan lapsiaan ja johdattavat nämä jurttiin. Lampaat haoissaan määkivät kauhusta ja tallovat toisiaan veden kohotessa vinhaa vauhtia. Miksi ne ovat nyt jo haoissaan kun yö on vielä niin kaukana? Missä ovat veljeni, isäni ja ailin miehet??

Voi ei! Heidän on täytynyt lähteä osoittaakseen kunnioitusta muinaiselle puulle viereisen vuoriston huipulle; solmiakseen monivärisestä kankaasta tehtyjä rusetteja sen oksille rukoillakseen anteliasta kevättä esi-isiltämme ja luonnon hengiltä. Myrsky ehtii hukuttaa jopa joen kalat siinä ajassa, kun he ehtivät takaisin! Jonkun täytyy viedä lampaat pois haastaan! Vihellän kimeästi ja kuulen välittömästi tunnistettavan hirnahduksen vastauksena: Altaïr, uhmaten raivoavia luonnonvoimia, laukkaa kohti minua. Heitän käteni sen kaulan ympärille ja käyttäen tekniikkaa jonka opin nuorena ratsastajana aroilla, heitän jalkani tämän kyljen ylitse ja nousen selkään. Puristan hevosta jaloillani ja ohjaan orini kohti eläinten hakoja. Altaïrin kaviot läiskyttävät mutaista vettä ympärillämme kun se juoksee urhoollisesti lävitse virtausten.

Selviämme haan luokse. Tempaisen porttia pitelevän köyden irti ja lampaat ryntäävät pois sanoinkuvaamattomassa paniikissa, tönien meidät tieltään ohittaessaan meidät. Virraten ulos haasta yhtä sankkana virtana kuin päällemme tippuvat sateen lakanat, ne suuntaavat suoraan raivoavalle sivujoelle. Ne ovat täysin seonneet! Puristan Altaïrin kupeita ja raivokkaasti laukaten saavutamme laumaa johtavan lampaan. Altaïr nousee takajaloilleen niiden edessä ja saa niiden suunnan kääntymään. Loistavaa työtä, upea Altaïrini.

Saamme lampaat perääntymään ja ohjaamme ne ylävirtaan, suojaan korkealle ylös vuorten rinteille. Kunhan myrsky laantuu meidän on etsittävä ne, toivoen että sudet eivät ole laittaneet meitä maksamaan liian kallista hintaa teosta, mutta on parempi riskeerata muutaman menetys kuin niiden kaikkien. Se on jotakin, mitä isäni opetti meille.

Äkkiä kuulen ahdingon määinnän takaani. Sade on niin voimakas, että se peittää edestään kaiken päivänvalon. Liikun eteenpäin sokeana, pelkästään äänen johdattelemana, kun maa yhtäkkiä katoaa Altaïrin kavioiden alta. Se rämpii mutapuron lävitse, joka johdattaa meitä armottomasti kohti jokea. Jotain valkoista sätkii edessämme - varmastikin lammas. Painostan Altaïria sitä kohden. Nappaan lampaan kyynärvarteni avulla ja kohotan sen Altaïrin kaulalle, pidellen sitä rintaani vasten.

Orini taistelee kaikin voimin ja onnistuu vetämään itsensä ulos mutavyörystä, ja kiipeää vakaalle maalle. Se pärskähtää ja palaa vaistonvaraisesti leiriin.

Myrsky päättyy niin pikaisesti kuin alkoikin, ja kalpea valo paistaa maan ylitse jälleen. Tunnen adrenaliinin hitaasti lähtevän kehostani nyt, kun pahin on ohitse. Pökertyneenä lähestyn jurttia tarkistaakseni miten paljon vahinkoa on tapahtunut. Kuin jahtia heilutteleva hirmumyrsky merellä, taivaan raivo on vienyt kaiken mukanaan mitä ei ollut kiinnitetty maahan kunnolla. Asioita löytyy siroteltuna ympäriinsä: kuivumaan ripustettuja liinavaatteita, rikkinäisiä talousastioita, satuloita, hajonneita puisia huonekaluja... Nainen juoksee kohti minua kirkuen, muita hänen perässään. Hän heittäytyy päälleni ja repii heikkona kiemurtelevan ja valittavan lampaan käsistäni, jossa sitä olin pidellyt tiukasti rintaani vasten.

"Taitchou!" Hän toistaa yhä uudelleen ja uudelleen, nyyhkyttäen helpotuksesta.

Tajuan, että minkä luulin olleen lammas on itseasiassa Taitchou, hänen nuorin poikansa. Hän oli vasta oppinut kävelemään ja onnistunut lipsahtamaan äitinsä suojelevaisen katseen alta tutkiakseen uutta leiriä, kun sateen ja mudan vyöryt olivat vieneet hänet mukanaan. Luojan kiitos Altaïr oli mukanani auttaakseen hänen pelastamisessaan! Silmäluomieni alla alkaa vilkkua tummia varjoja kun tunnen käsivarsien kaappaavan minut, vetäen minut Altaïrin selästä ja kiskoen minut takaisin jurttaan...

15. luku (Cinnamber)

Herätessäni loistava aurinko paistaa märän aron ylitse. Viistot auringonvalon säteet lävistävät tonon, puisen pääkappaleen joka toimii niin hormina savulle kuin myös tukipilarina koko rakennelmalle. Häikäistyneenä räpyttelen silmiäni muutaman kerran ennen kuin nousen ja suuntaan jurtan ulospääsylle.

Alkaessani avata ovea huomaan, että käsiäni peittäneet siteet on poistettu. Katson typeränä mustansinisiä sormenpäitäni. Kerään itseni ja otan muutaman askeleen huokoisella maalla. Ilta on melkein koittanut. Ailin miehien on täytynyt rynnätä takaisin pyhiinvaellukseltaan ja he auttavat nyt yhteisöä keräämään hajalla olevia laumoja, nostamaan mattoja ja huonekaluja kuivamaan ja pelastamaan kaikkea mitä suin vain pystyivät.

Paimentolaiselämä on jatkuvasti elämistä maan epävarmuuksien alaisena. Lämpötilat vaihtelevat -40 ja +40 asteen välillä, joten heidän täytyy muuttaa jokaisena vuodenaikana, joskus jopa useammin jos uusia laidunmaita löydetään. Eikä vielä edes puhettakaan kaikista luonnon odottamattomista koitoksista, kuten tämä äkkinäinen myrsky. Ihailen väkeni vahvuutta, heidän vankkumatonta yhteishenkeään hankaluuksien keskellä. Mistään ei kuulu yhtäkään valitusta; päinvastoin kuulen heidän laulavan veisuja kurkuistaan kannustaakseen toisiaan.

Pikkusiskoni näkevät minut ja juoksevat kohden, kaakattaen kuin villihanhet. He parveilevat ylitseni, tönäisevät minut maahan ja peittävät minut suudelmillaan, heidän naurunsa soiden korvissani. Yhtäkkiä varjo siintää päälleni viimeisten heikkojen auringonvalon säteiden ylitse ja hiljentää siskojeni naurun. He hajaantuvat yhtä nopeasti kuin olivat saapuneetkin, ja minä, noustessani nopeasti pystyyn, löydän itseni kasvokkain isäni kanssa.

Hän tuijottaa minua pitkän aikaa, tunteettomasti. Sitten hän avaa kätensä hitaasti halatakseen minua, jonka otan vastaan helpottuneena. Pysyen hiljaa, isäni viittoo minua jurttaamme sisälle ja istumaan alas. Pelkään kuollakseni, mutta teen kaikkeni etten näyttäisi sitä. Isäni ottaa metallisen kotelon taskustaan, avaa sen ja ojentaa sen minulle. Kas! Nuuskaa? Onko tämä ele, että hän hyväksyy minut miehenä? Käteni lievästi värisen, otan hyppysellisen nuuskaa, asetan sen kädelleni peukalon ja etusormen väliin ja haistelen pisteliästä ainetta. Äkkinäinen aivastuskohtaus saa minut valtaansa isäni ottaessaan tupakkaa tavanomaisella tyyneydellään. Pohdin, tulenko koskaan tottumaan tähän miesten rituaaliin. Kun viimein lopetan aivastelun, katson isääni säikkynä ja odotan, että hän puhuu.

"Olen puhunut äitisi kanssa."

Tätä seuraa pitkä hiljaisuus, ahdistus jyrsii sisuksiani kuin nälkäinen rotta. Sitten hän jatkaa, haudanvakavana,

"Olen pahoillani, että et ole valinnut paimentolaiselämää, kuten isäsi ja esi-isäsi ennen häntä. Rukoilin jopa Tengrin nimeen, toivoen, että hän toisi sinut järkiisi. Mutta olen päättänyt kunnioittaa valintaasi."

Sydämeni jättää lyönnin väliin. Isäni huokaisee vienosti ja nousee lähteäkseen jurtasta. Nousen välittömästi ja kumarran hänen edessään kiittääkseni. Sitten hän ottaa käärityn kirjekuoren deelinsä taskusta ja sujauttaa sen omaani.

"Pidä huoli itsestäsi Amerikassa."

Hän jättää jurtan taakseen äkkinäisesti sanomatta enää muuta. Olen aika varma, että en ole kuullut hänen ikinä puhuvan noin paljoa kerralla. Pyöritän rullan auki ja avaan kirjekuoren, jonka hän antoi minulle. Sisällä on lupalappu joka sallii minun, alaikäisen, opiskella MIT:ssä. Kirjeessä on myös tukku rypistyneitä tugrikeja pienissä yksiköissä. Tässä sitä taas mennään. Silmiäni polttelee ja tunnen kyyneleiden nousevan pintaan. Tällä kertaa annan niiden virrata.

16. luku (Cinnamber)

Matkallani bussipysäkille joka veisi minut Ulan Batoriin, kukapa muukaan minut yllättäisi kuin professori Temudjin Salonqan seurassa! Hän on tullut noutamaan minut vanhalla rähjäisellä autollaan, ja ennen minkään selittämistä hän kysyy oliko matkani hyödyllinen. Näytän hänelle rytistetyn kirjekuoren ja hän yksinkertaisesti nyökkää tyytyväisenä. Salonqa taasen on hyvin puheliaalla päällä.

"Professori Keusséoglou kertoi minulle mistä kaiverrukset ja sylinterit ovat peräisin. Ne tulevat Makedoniasta, ja ovat 330-350-luvulta ennen ajanlaskun alkua. Paitsi hän ei silti ymmärtänyt geometrisia kuvioita."

"Professori, mitä matematiikasta ja geometriasta tiedettiin tuolla aikakaudella?"

"600-luvulla ennen ajanlaskun alkua Pytagoras virallisti useita tärkeitä käsitteitä joita käytetään vieläkin, kuten kokonaisluvut, neliöluvut, piin, kultaisen leikkauksen, pentagrammin ja niin edespäin, ja muutti ne puhtaasti matemaattisiksi komponenteiksi. Jotkin salaseurat, kuten Vapaamuurarit, yhä väittävät edustavansa Pythagoralaisia löydöksiä ja..."

Professorini on uskomattoman intohimoinen; voisin kuunnella häntä tuntikausia. Mutta minun on keskityttävä ajankohtaiseen aiheeseen ja, kovin tavanomaisesti, yskäisen äänekkäästi keskeyttääkseni hänet.

"Jotenka, ne sylinterit, ne ovat peräisin arviolta siltä ajalta kun Pytagoras oli virallistamassa tätä kaikkea?"

"Varmasti. Tämä tietous levisi kaikkiin silloisen ajan tärkeisiin hoveihin. Professoreita kutsuttiin yksittäisten koulujen rehtoreiksi. He omistivat itsensä opettaakseen prinssejä ja aatelistoa filosofiassa, tieteissä, sotastrategiassa..."

Saavumme yliopiston parkkipaikalle ja professorini lopettaa puhumisen. Heti kun saavumme kirjastoon, Salonqa ohjaa minut pöydän äärelle jota kattavat ympäriinsä sirotellut kirjat, ottaa kannettavani ja istuttaa minut tuolille sen eteen.

"Ruudullasi näet kuvat luusylinteristä, niin yksiulotteisen kuin 3D version. Olen sumentanut kirjaimet jotka herra Keusséoglou on tunnistanut kuuluviksi makedonian kieleen, mutta missä ei vaikuta olevan mitään järkeä. Siitä huolimatta, jäljellä on omituisten symbolien sekamelska mitä minä en ymmärrä. Sinun vuorosi."

Vau, koko juttu näyttää kuin supernovalta. Kääntelen kuvaa jokaisessa suunnassa katsoakseni pystyisinkö selvittämään geometrisen kaavan symbolien levinneisyydestä, vain saadakseni jotain järjestystä kaaokseen, mutta mitään itsestään selvää ei tule mieleeni. Paitsi... kaikki nämä symbolit ovat täynnä juuri niitä kulmia joita Pytagoras rakasti niin paljon.

Tehden otannan niistä, lasken 24 erilaista symbolia, mutta ne kaikki ovat yksinkertaisia geometrisia muotoja. Erottelen 18 symbolin ryhmän joissa kaikissa on samanmittaiset viivat. Järjestän ne reuna reunaa vasten, oikeissa kulmissa, pareittain, kolmen tai neljän joukoissa ja muodostan niistä neliöitä. Puolessa näistä 18 symbolista on piste reunassa kun viivoja on kaksi, keskiviivalla kun viivoja on kolme ja keskellä neliötä kun viivoja on neljä. Yhtäkkiä purskahdan nauramaan.

"Morpion solitaire!"

Professori katsoo minua kummastuneena, joten selitän mitä ajattelin.

"Se muistuttaa minua pelistä mitä pelasin lapsena."

Muutaman ääniohjatun komennon avulla erotan yhdeksän pisteellistä muotoa toisista ja järjestän ne muodostaakseni morpionissa käytetyn ruudukon jossa on yhdeksän neliötä ja piste jokaisessa niistä.

"Jos voin sanoa, yhdeksässä jäljellä olevassa symbolissa on symmetriaa. "Katso, tyhjä morpionin ruudukko", hän sanoo ja napauttaa näppäimistöäni.

Kiinnitän kaksi symmetristä muotoa ja tunnen kihelmöintiä selkärangassani.

"Salonqa, kuinka monta kirjainta siinä aakkostossa on, jota he käyttivät Makedoniassa?"

"24. 18 konsonanttia ja kuusi vokaalia, sama kuin antiikin kreikassa. Tässä se on", hän lisää ja näpsäyttää näppäimistöäni tuodakseen sen esille ruudulle.

Luon ristikon, joka yhdistää 18 morpionin neliötä kahdeksaantoista kreikan kielen konsonanttiin, ja sitten vaihdan luisessa sylinterissä olleet geometriset muodot konsonanteilla. Selaan lävitse kolmiot ja rombit joiden uskon olevan vokaaleja jollain mahdollisella yhdistelmällä.

Yhtäkkiä Salonqa, joka oli hiipinyt taakseni, älähtää hämmästyksestä.

"Tuossa! Zoomaa tähän merkkijonoon. Lähetän sen herra Keusséogloulle. Luulen tunnistavani yhden sanoista joka oli myös metallisylinterissä..."

Άλογο του Αλεξάνδρου, ανίκητος στην πλάτη σας θα είναι αθάνατο δύναμη αστέρι.

Professori Keusséoglou on hädin tuskin saanut merkkijonon haltuunsa kun hän lähettää minulle käännöksen. Professori Temudjin on niin shokeeraantunut, että hän pystyy vain mumisemaan,

"Uskomatonta, tämä on... Battushig, salainen viesti kertoo jostakusta joka on kiisteltävästi yhtä kuuluisa meille kuin Tšingis-kaani! Aleksanteri Suuri, yhdestä suurista maailman valloittajista, ja hänen kuuluisasta hevosestaan Bukefaloksesta!"

Sillä hetkellä huomautus ilmestyy yhteen ruutuni nurkista ilmoittaen, että olen saanut uuden viestin. Vaistonomaisesti avaan sen, lähes hypäten nahoistani nähdessäni lähettäjän. Se on Khubilailta, yliopistomme edelliseltä oppilaalta kuka tekee nyt töitä Hannibal-yhtiölle. Professori Temudjin antoi hänelle sähköpostiosoitteeni ja pyyntöni sen jälkeen, kun olin lähtenyt puhuakseni isälleni. Uskollisuudestaan vanhaa professoriaan kohtaan, Khubilai myöntyi lähettämään minulle kuvia esineistä jotka oli otettu jäätyneen hevosmiehen ruumiista ja sen ympäriltä. Vaatteen- ja haarniskanpalojen lisäksi, näen metallisen kolmion symbolien peitossa, muutamia kultakolikkoja ja kaksi kääröä.

Khubilain viesti on lyhyt.

"Ensimmäinen dokumentti on sotilas"passi" ja toinen on vekseli. Nämä kaksi dokumenttia ovat peräisin 326 eKr ja ovat kenraali Ptolemaioksen, Aleksanteri Suuren armeijan ylipäällikön allekirjoittamia."

"Luulin, että Ptolemaios oli ensimmäinen Egyptin faaraoiden hallitsijasuvusta?" Salonqa kysyy.

"Juuri niin", vastaa professori Temudjin. "Kyseessä on sama kenraali, kenestä tuli myöhemmin Egyptin kuningas, viisi vuotta Valloittajan kuoleman jälkeen."

Professori Temudjin pyytää meitä lähemmäs ja näyttää meille ruudulla kartan Aleksanteri Suuren valloituksista hänen vuonna 334 eKr Makedoniasta lähdön jälkeen. Hän osoittaa Bukefalan kaupunkia, joka sijaitsi jossain nykypäivän Punjabin alueella.

"Tämä on missä viimeinen taistelu käytiin ennen joukkojen vetäytymistä vuonna 326 eKr. Aleksanterin rakastettu hevonen, Bukefalos, katosi ja Aleksanteri perusti kaupungin jonka nimesi hevosensa mukaan tätä kunnioittaakseen."

Sitten hän osoittaa Altai-vuoristoa ja näyttää sormellaan reitin takaisin kohti Punjabia.

"Tämä on luultavasti se reitti, jonka jään sisällä oleva ratsastaja kulki."

Käännän huomioni kannettavaani, palaten luisen sylinterin salaisen viestin käännökseen.

"Aleksanterin hevonen, voittamaton selässäsi kantakoon kuolemattomuuden voiman tähteä"

Taas se pahuksen tähti... Otan kuvan metallikolmiosta joka on päästään rikkinäinen, monistan sen neljästi ja käännän ja järjestän viisi kuvaa niin, että ne yhdistyvät kannoistaan. Kuva joka muodostuu, on juuri se mitä oletin siitä tulevan: viisisakarainen tähti... Kuolemattomuuden tähti, kaikkivaltaisuuden sinetti, rikkinäinen. Kylmä väristys juoksee selkärankaani pitkin. Se tarkoittaa, että Hannibalilla on yksi tähden sakaroista, ja...

Mitä luultavimmin järjetön, mutta täysin hallitsematon pelko saa minut valtaansa. "Mitä jos" -lauseet kalkattavat päässäni ja monistuvat, ja saavat minut tulemaan kammottavaan lopputulokseen:

Jos John Fitzegerald Hannibal, hänen tietoverkostonsa, rahallisensa vaurautensa ja hienostuneimman teknologian hallinnallaan keräisi kaikki rikkoutuneen sinetin osiot, ja laittaisi ne takaisin yhteen,

ja löytäisi Bukefaloksen...

Niin hänestä tulisi yhtä voimakas ja voittamaton kuin yhdestä kaikkien aikojen suurimmasta valloittajasta - ja diktaattorista - koko maailmassa!

Minun on pysäytettävä hänet! Mutta miten Salonqa, professori Temudjin ja minä pystymme taistelemaan Hannibalin voimanjanoa ja suunnattomia resursseja vastaan yksinämme?

Te, Tietoverkon jäsenet, kaikki ketkä olette tunnettuja tai tuntemattomia toimialoillanne ja edustatte yhdessä jokaista kansallisuutta; toivon teidän liittyvän meihin, aseistautuneena tiedollanne, oppiaineillanne ja ylipäätään kaikella mahdollisella tuellanne, jotta me, yhdessä, löydämme kaikkivaltaisuuden sinetin palat ennen Hannibalia. Jotta me voimme pysäyttää hänet saamasta haltuunsa niin vaarallista voimaa!

<Löydä pian uusi tarina legendaarisista hevosista!>

Vol. 2: Amira, Eqyptin prinsessa
Vol. 4: Andalusialainen 
Vol. 5: Bukefalos