Legendaariset hevoset vol. 2: Amira, Egyptin prinsessa

Vol. 1: Jäähevonen

Kääntäjälle kiitos: Cinnamber (esipuhe, kappale 1)

Esipuhe (Cinnamber)

Kuume jäystää minua, mutta niin tekee häpeäkin. Olen yksin tällä Egyptin maalla, jonne kenraali Ptolemaioksen määräykset ovat minut johdattaneet. Mitä aseveljelleni on käynyt? Jätin Hydaspeen joen reunalla olleen taistelukentän kun Kenraali antoi vetäytymismääräyksen. Näin Aleksanteri Suuren tippuvan Bukefaloksen selästä kun nuolet satoivat hänen niskaansa puissa ja teräksen suojaamilla elefanteilla seisovilta jousimiehiltä.

Näin monien, monien kreikkalaisten, makedonialaisten, persialaisten ja intialaisten barbaarien kuoleman näissä hirviömäisissä metsissä jossa ainoa asia mitä satoi verta enemmän oli vesi. Olimmeko me, Aleksanterin sotilaat, vaiko intialaiset barbaarit raakalaisempia tässä teurastuksessa?

Seitsemän vuoden ajan Makedoniasta lähdön jälkeen, valloittaen kaukaisia maita yksi toisensa jälkeen, hän laukkasi joukkojensa edessä uskaliaan ratsunsa Bukefaloksen selässä ja iskosti voimaa ja rohkeutta meihin, luvaten kultaa ja mainetta ennen jokaista ottelua. Rivi- ja ratsumiehet yhtäläisesti huusivat hänen nimeään ja vannoivat, että ylittäisivät itsensä. Tämä mies, joka oli ottanut vastaan enemmän iskuja taistelussa kuin kaikki sotaveteraanit yhdistettynä, onnistui yksin kannustamaan meitä ylittämään rajamme.

Kiitos hänen, meistä tulisi sankareita, meidät kruunattaisiin ylpeydellä ja kunnialla ja kaikki ihailisivat meitä. Meidän perheistämme tulisi rikkaita ja muistoamme kunnioitettaisiin pitkään kuolemamme jälkeen. Oli riemastuttavaa taistella Aleksanterin kaltaiselle kuninkaalle!

Mutta kun ylitimme loputtomia Hindukušin solia joissa puhalsi jäinen tuuli, sekä vihamielisiä metsiä jotka tulvivat sateesta ja olivat täynnä kuolettavia käärmeitä, likainen vesi kallisti meidät kirottuun kuumeeseen ja monet meistä tahtoivat kääntyä takaisin. Voin yhä nähdä hänet, meidän kuninkaamme Aleksanterin, istumassa hajareisin hänen upean mustan hevosensa selässä, painostamassa meitä jatkamaan taistelua vaikka olimme nääntyneitä ja pelko jyysti sisuksiamme. Me seurasimme häntä, viimeisen kerran. Epäonneemme.

Emme löytäneet kultaa tai kunniaa, vain kuolemaa ja lohduttomuutta. Haavoittuneen kuninkaamme tappion jälkeen kenraali Ptolemaios otti ohjat haltuunsa: Hän uskoi minulle tehtävän joka veisi minut kauas sotamaalta pitkäksi aikaa.

Laukkasin länteen väsymättömänä. Mutta toisenlainen taistelu oli meneillään pääni sisässä; esine jonka Ptolemaios oli antanut haltuuni oli alkanut ottaa mieltäni valtaansa.

Näkymättömien olentojen äänet käskemässä minua palaamaan kuninkaani luo, syyttämässä minua petoksesta, uhkailemassa minua Hadeksen julmimmilla kidutuksilla. Öisin unet välttivät minua, kuin kammottavat yhdeksänpäiset käärmeet seisomassa edessäni. Yritin silpoa niiden päitä irti, mutta turhaan; ne vain kasvoivat takaisin ja monistuivat loputtomiin.

Voipuneena ratsastin eteenpäin, ohittaen Heliopoliin antiikkiset pyramidit jotka suojelivat maan faaraoiden sotasaaliita näiden ikuisessa leposijassaan. Kivijumalat vaikuttivat vartioivan näitä keinotekoisia aavikkovuoria. Matkasin yhä kauemmas länteen, paeten matkaajien ja kyläläisten seuraa. Se oli tämä laakso jossa hevoseni kellistyi, jättiläiskäärmeen puremasta. Hautasin sen murheissani ja yritin jatkaa jalan, mutta pian antauduin nääntymykselle, polttavalle auringolle, kuumeelle.

Seuraavana yönä valkoinen hevonen tuli luokseni, vihjaillen että seuraisin sitä. Se näytti aivan kuolleelta hevoseltani ja olin onnessani että voisimme taas olla yhdessä Hadeksessa. Mutta kun tunsin sen lämpimän hengityksen kasvoillani, tajusin ettei aikani ollut vielä koittanut. Nousin seisomaan hevosen kylkeen nojaten, ja seurasin sitä tähän suojapaikkaan, jossa voimani hiljaa palautuivat kiitos siellä olevan lähteen, hedelmien ja laakson pienriistan.

En ole ensimmäinen, joka on asunut tässä rakennuksessa. Tutkailemalla näitä muinaisväen esityksiä, veikkasin että he olivat kaivertaneet rukouksia kiveen eläinpäisille jumalilleen, niille samoille jotka suojelevat pyramideja. En tiedä miksi he jättivät suojan taakseen, mutta he ovat jättäneet veistäjän talttansa ja värilliset jauheensa jälkeensä. Ja myös papyruskääröjä, valmistettuna eräästä kasvista jota kasvaa yltäkylläisesti jokien varsilla, joille aloin kertomaan tarinaani.

Mutta pian kirottu esine alkoi kiduttaa minua uudelleen, egyptiläisten jumalien suojeluksesta huolimatta. Tein häpeällisen päätöksen erota siitä, kun minulla oli vielä jonkin verran selväjärkisyyttä jäljellä. Mutta minun täytyi varmistaa ettei se koskaan vaipuisi kenenkään käsiin. Muistin Odysseuksen juonen Troijan kaupungin valloituksessa, jota edes maineikas sankari Akilles ei ollut osannut välttää.

Odysseys oli rakennuttanut valtavan puisen hevosen, jonka sisälle huippusotilaat piiloutuivat. Hevonen jätettiin kaupungin muureille lahjana, ja huhu laitettiin liikkeelle että kreikkalaiset olivat luovuttaneet Troijan valtauksen suhteen. Aamun koittaessa troijalaiset löysivät hevosen ja veivät sen kaupunkiin. Alkaessaan juhlistaa voittoaan huippusotilaat poistuivat puuhevosen vatsasta kuin hiljaiset käärmeet ja aukaisivat Troijan portit ammolleen. Piilossa olleet kreikkalaiset joukot palasivat valloittamaan Troijan ja tuhoamaan sen maan tasalle. Viisas Odysseys sanoi,

"Parhaat salaisuudet on piilotettu näkösälle."

Papyruskääröt löydetty vuonna 2014 luolasta Natronlaaksosta Egyptissä. Ne kirjoitti luultavasti vuoden 320 eKr tienoilla luutnantti Demetrios Aleksanteri Suuren armeijasta.

1. luku (Cinnamber)

"Leila, rakkaani, onko karamelli lähes valmista?"

Tätini Wadihan ystävällinen ääni kiskaisee minut valveille päiväunestani. Älähdän huomatessani, että kattilan arvokas sisältö on alkanut muuttua ruskeaksi. Pikaisesti käännän pois päältä kaasuhanan, ja käyttäen etusormeni päätä pyyhkäisen pisaran kuumaa nestettä teekuppia vasten. Jos neste on juoksevaa, se ei ole vielä valmista. Jos se jähmettyy välittömästi, niin silloin karamelli on juuri valmista - ja näin näyttää olevan.

Äkkiä puristan hieman sitruunamehua seokseen ja sekoitan sitä vimmakkaasti puulusikalla. Nostelen lusikkaa monta kertaa, hunajanväristen rihmojen venyessä laiskasti. Huh! Olen onnistunut pelastamaan tärkeän seoksen mitä "karamelliksi" kutsutaan, nimen antaen ymmärtää että kyseessä olisi jotain makeaa. Totta puhuen se on sokerivahaa karvanpoistoa varten, suunniteltu tätini Wadihan kauneussalongin asiakkaille!

"Masa'a al-khair! Hyvää iltaa, rouvat, lempikiusanhenkenne on saapunut!"

Saapuessani kauneussalongin päähuoneeseen asiakkaat muuttuvat levottomiksi; he kaakattavat kuin kanat pelästyneinä nälkäisen ketun tunkeutumisesta. On torstai-illan rituaalin aika: naiset haluavat kaunistaa itsensä ennen viikonloppua, joka Egyptissä vietetään perjantaina ja lauantaina. Vasta manikyyrin saaneet kädet ja lakatut kynnet tanssivat naurun ja lievien kirousten rytmissä jotka niskaani satavat kun ojennan karamellia kosmetologeille.

"Miten voi olla, että Kairon kaunein tyttö tuo mukanaan tällaista kärsimystä?" Kikattaa Oum Alim, saaden hänen antoisat läskipoimunsa hytkymään - jokainen niistä hänen aviomiehensä rakkautta ja onnea mitaten tavan mukaisesti.

"Kauneus vaatii hieman kärsimystä, Habibti!" Nauraa Sitt Dounia. "Jätä pikkuinen rauhaan!"

"Jotenka, kuulin, että sinulla olisi poikaystävä?" Kuiskuttaa Patil Papizian yhtä hienovaraisesti kuin Kalašnikovin rynnäkkökiväärin tulitus, hänen silmänsä pyörien innosta kun hän pääsisi kuulemaan juoruja.

Ja tässä tulee kuulustelu... Miksi täti Wadihan tarvitsee kertoa elämäntarinani hänen asiakkailleen? Tunnen itseni muuttuvan punaiseksi kuin chilipippuri!

"Onko prinssi Hurmaavasi söpö? Varakas? Koska hän on amerikasta, niin toivon ettei hän ole kokenut avioeroa? Miten hän kosi sinua? Oliko se romanttista? Onko hänellä oma asunto? Kuinka monta lasta te haluatte...?"

Kuinka monta lasta? Minun ja Johnin välillä ei ole meneillä mitään sellaista! Hän on vain auttanut minua historian tutkimuksien kanssa netissä, koska hän on IT-alan nero ja minä siinä hyödytön. Hän kutsui minut lounaalle kampukselle ja tarjosi minulle kyydin oppitunnin jälkeen romuisalla Simca 1000:lla. Sanoi, että tahtoo viedä minut tänä yönä Aleksandriaan! Totta kai, kieltäydyin. Kuka hän luulee olevansa?

Prinssi Hurmaava valkoisen hevosensa selässä, ilmestyen tyhjästä katkaistakseen yhdellä sapeliniskulla ilkeän lohikäärmeen pään? Jo lapsuudenunelmissani tönäisin prinssi Hurmaavan pois hevosensa selästä ja ratsastin itse oriilla uskomattomalle loputtomalle matkalle. En ole ikinä tarvinnut prinssi Hurmaavaa pärjätäkseni elämässä ja en aio aloittaa nyt!

Yrittäen pikaisesti vaihtaa aihetta, kysyn asiakkailta miten he haluaisivat lohduttaa itseään karamellikoettelemuksen jälkeen: limonadilla, teellä, kahvilla, sudanilaisista hibiskuksista tehdyllä karkadélla vai pelkästään vedellä tätini "makeiksi suukoiksi" kutsutun kuuluisan tarjottimen lisäksi. Se sisälsi miniannoksia - syyllisyydentunteen välttämiseksi - baklavaa, mahalabiyaa, bosbousaa ja qatayefia, paksua oranssia kukkasiirappia, joka oli todella rasvaisaa ja supermakeaa...

Hautaan itseni keittiöön valmistamaan herkkutarjottimia, koko ajan pitäen silmällä seinäkelloa. Huokaan - vielä reilu tunti ennen salongin sulkeutumisaikaa. Ja sitten, vapaus, täältä tullaan! Siitä huolimatta arvostan salongin tunnelmaa, tätä rauhan suojapaikkaa, jossa muslimit, druusit, kristityt ja juutalaiset ovat hyväksyneet sanattoman sopimuksen uskonnollisille eroille silmien sulkemisesta, että naiset pystyisivät nauttimaan toistensa kanssa lähentymisestä.

Jospa vain miespuoliset johtajamme, kyynikot, tyrannit, fanaatikot ja seksistit voisivat maistaa vastaavaa viisautta, millainen maailma tämä sitten olisikaan! Kohautan olkiani tälle mahdottomalle aatteelle ja lähetän mielikuvitteellisen pusun uskomattomalle tädilleni; hän ansaitsee Nobelin rauhanpalkinnon!

Olen niin kiitollinen, että hän suostutteli minut työskentelemään hänen salongissaan kun olin päättänyt opintoni Kairon Amerikkalaisessa Yliopistossa. Kiitos avokätisten baksheeshejen - tippien asiakkailta - yhdistettynä palkkaani ja stipendiini, opintoni eivät ole maksaneet vanhemmilleni lähes penniäkään. Ja nyt voin opiskella mistä olen aina unelmoinut: arkeologiaa ja erityisestikin egyptologiaa, tieteen haaraa joka antaa minun ratkoa Egyptin erikoisen sivilisaation salaisuuksia. Kuka muka sanoi, että vastaava työ on vain miehille?

Vihdoin päivä ja viikko saavuttavat loppunsa. Salonki on siistitty, puunattu ja putipuhdas. Riisun valkoisen kauluspaitani, laitan päälleni farkut, t-paidan, lenkkarit ja solmin hiukseni tiukalle nutturalle piilottaakseni ne kypärän alle. Olen onnellinen etten ole erityisen kurvikas ja menen hyvin pojasta; kaikki egyptiläiset eivät ole yhtä avoinmielisiä ja hyväksyviä kuin perheeni.

Minun pitäisi mainita, että äitini on muslimi joka meni naimisiin amerikkalais-katolilaisen ornitologiaintoilijan kanssa. Hänen siskonsa, täti Wadiha, nai koptin - kristillis-ortodoksin - ensimmäisestä egyptiläisestä kirkosta, jonka perusti vuonna 40 apostoli Mark. Heidän aikanaan ei voinut olla helppoa, mutta he pysyivät vahvoina ja olen ylpeä heistä.

Minäkin menen naimisiin vain rakkaudesta, jos jonain päivänä tapaan unelmieni miehen! Mutta kunnes tämä hypoteettinen päivä saapuu, nautin poikatyttömäisestä "vapaudestani". Ja housut ovat paljon paremmat skootterin ajamiseen tai hevosella ratsastamiseen!

Tätini pakkaa suuren alumiinifolioon käärityn paketin reppuuni. Tätini selittää sen olevan pussillinen makeita suukkoja, joihin asiakkaat eivät saaneet ahneita käsiään kiinni. Mutta tiedän hänen tekevän niitä aina astronomisen määrän torstai-päiville, ihan vain lihottaakseen siskontyttöään. Annan anteliaalle tädille, joka aina muistuttaa minua olemaan varovainen tien päällä, rakastavaisen halauksen ja menen takapihalle käynnistääkseni vanhan, jokseenkin epäluotettavan skootterini.

Niin, se todellakin oli John joka nikkaroi sen parissa, koska hän on yhtä hyvä mekaanikko kuin tietokonenero, mutta hei, lopetetaan hänestä puhuminen!

Vol. 4: Andalusialainen
Vol. 5: Bukefalos